Yhdeksänkymmentäluvun loppuvuosina vanhempani suunnittelivat mökin rakentamista. Muistan, että tuolloin pohjoispohjalaiset juuret omaava äitini ja minä haaveilimme punaisesta pohjalaistalosta valkoisine ikkunalistoineen, paritupineen ja tasaisine ikkunarivistöineen. Nuo ideoista piirroksiksi siirtyneet haavekuvat ovat edelleen nähtävissä tuon aikaisen päiväkirjani sivuilla. Yhteinen haaveemme ei kuitenkaan koskaan toteutunut ja hyvä niin, perinteinen pohjalaistalo keskellä pohjoiskarjalaista vaaramaisemaa olisi sittenkin ollut kuin kala kuivalla maalla.
Muisto tuosta mökkiunelmasta nousee silti usein loma-aikoina mieleeni. Syy tähän on yksinkertainen: saan viettää monet näistä lomapäivistäni puolisoni lapsuusmasemissa Etelä-Pohjanmaan lakeuksien keskellä. Teiden varsilla notkuvat juuri nuo muistojeni ihastuttavat rakennukset, toiset yhä edelleen asuttuina, toiset valmiina notkahtamaan ja kohtaamaan maankamaran seuraavan tuulenpuuskan myötä.
Tällä lomalla pääsin perehtymään vielä lähemmin tähän pohjalaiseen maalaistunnelmaan. Automatka Vaasaan muuttui ihastuttavaksi museoretkeksi, kun puolisoni isä päätti suunnata autonsa keulan kohti matkan varrella olevaa Mustasaaressa sijaitsevaa Sulvan kylää ja Stundarsin ulkoilmamuseota. Ihastuminen paikkaan oli miltei yhtä nopeaa ja rajua kuin taivaalta päällemme vyöryvä rankkasade ukkosenjyrinän säestämänä. Vallitsevaa ilmaa kohtaan osoittamastani epäluuloisuudesta huolimatta kaikki kääntyi kuitenkin hetkessä parhain päin kuten vain suomenruotsalaisen maiseman keskellä voi: kahvihetken jälkeen paahtava aurinko lipui esiin pilviverhojen takaa ja vain lukuisat vesilätäköt jäivät muistuttamaan sadekuurosta.
Stundarsin käsityöläiskylä on samalla museoalue ja kulttuurikeskus. Sen tarkoituksena on vaalia ja jakaa ruotsinkielisen Pohjanmaan kult-tuurihistoriaa elävällä tavalla. Ulkoalueelle on koottu rakennuksia Mustasaaren ja Vaasan alueelta kuutisenkymmentä. Sieltä löytyy 1900-luvun alun pohjalaisen elämänmenon koko kirjo: vauras maalaistalo luhtiaittoineen ja leivintupineen, käsityöläisten asunnot pajoineen ja työvälineineen, tilattomien ja mäkitupalaisten kodit, postitoimisto ja kauppa sekä ne perinteiset ulkorakennukset sekä tietenkin vaivaisukko heti portilla muistuttamasta tämänkin perinteen olemassaolosta. Lisäksi alueella on useita näyttelyitä kesän aikana eri tiloissa ja paikan tapahtumakalenterissa riittää varmasti kaikille jotain kiinnostavaa ympäri vuoden markkinoista vohvelipäiviin ja käsityönäytöksiin.
Museoalue on pyritty luomaan eläväksi kyläksi ja mielestäni tässä on onnistuttu erinomaisesti vaikka kaatosade olikin karkoittanut muut museovieraat paikalta. Talonpoikaistalon pihassa tuoksuu kanankakka, pihan toiselta laidalta kuuluu vasikoiden ammunta ja sisätiloissa tuoksuu tuoreet paistokset. Kolme ajan asuihin pukeutunutta työntekijää jaksoivat jakaa tietouttaan pirteinä rakennuksesta toiseen, eikä enempää vaadittu. Museon välitön tunnelma tarttui koko seurueeseen hetkessä. Pyykkärin kadotessa hetkeksi nurkan taakse lapsi upotti kätensä pyykkiveteen onnellisena ja tarmokkaana, paappa vasaroi nikkariaitassa puuhevosen ja puoliso intoutui musisoimaan valokuva-ateljeessa rekvisiittana olleine olkihattuineen. Itse jäin pitkäksi aikaa haaveilemaan lammashaan takana avautuvasta näkymästä: 2000-luvun Sulvan kylän idyllistä, joka ei ulkonäöllisesti museon maailmasta poikennut. Ehkä sittenkin joskus toteutan tuon lapsuuden haaveeni ja istun oman punaisen pohjalaismökkini pihalla nauttimassa kahvia ruusukupista keskellä näitä lakeuksia.
Arjen pilkahduksia 