*Yhteistyössä Åbo Svenska Teaterin kanssa
Sateiseen, syksyiseen arki-iltaan tuo valonpilkahduksen vierailu Åbo Svenska Teateriin. Luvassa on Édith Piafista kertova musiikkidraama Piaf – Jag ångrar ingenting. Lavan täyttää aivan pian tunnelmat Pariisista ja hersyvä musiikki. C’est merveilleux!
Teatterin kaunis eteisaula vilisee väkeä. Nyt on mahdollisuus ostaa ruotsinkielinen käsiohjelma, joka on taitettu hauskasti äänilevyn muotoiseksi. Suomenkieliseen juoniselosteeseen voi halutessaan tutustua etukäteen teatterin sivuilta. Narikkajonon jälkeen suuntaan paikalleni ensimmäiselle parvelle. Esitys tekstitetään ruotsiksi ja suomeksi, ja paikaltani tekstitys näkyy hyvin. Harmillisesti kuitenkin osa lavan tapahtumista ja orkesteri jää parven reunan peittoon.
Esitys seuraa Édith Piafin (1915–1963) traagista elämäntarinaa. Se ja taiteilijan laulut ovat minulle tuttuja esimerkiksi elokuvasta Pariisin Varpunen – Edith Piaf (2007). ÅST:n Piafin eräänlaisena kehyskertomuksena on elämänsä loppuvaiheilla oleva sairas Piaf, jonka matkassa lähdetään tarkastelemaan mennyttä. Elämä kelataan alkuun, ja palataan takaisin kadulle aloittelemaan uraa katulaulajana.
Peter Snickarsin kirjoittama ja Jukka Aaltosen ohjaama musiikkidraama tempaa mukaansa jo alkumetreillä. Tapahtumat pitävät otteessaan, ja eläydyn Piafin vastoinkäymisiin, menetyksiin ja huippuhetkiin. Emma Klingenbergin tulkitsema Édith Piaf on hauras, sisukas ja huikea. Jo ensimmäisestä laulunumerosta leukani melkein loksahtaa Klingenbergin äänestä ja tulkinnasta – mikä laulaja! Marko Aution kapellimestaroima orkesteri tekee myös parastaan.
Esityksessä kuullaan Piafin rakastetut laulut pääasiassa ruotsiksi. Ne soivat yhtä kauniisti ruotsiksi kuin alkuperäiskielellä ranskaksi. Minulle laulujen sanat ovat tärkeitä. Onkin hienoa kuulla laulut ruotsiksi käännettyinä ja näin upeasti esitettyinä. Käännökset tuovat laulujen tekstit samaistuttavimmiksi ja lähemmäs. Monet esityksessä kuultavista ruotsin käännöksistä ovat Anna ja Sture Pykin kynästä.
Myös muu näyttelijäntyö on upeaa ja roolitus osuvaa. Piafin siskopuoli Momone on tuki ja turva, jota Daniela Franzell tulkitsee hienosti. Amanda Nymanin roolitus Louis ”Papa” Lepléeksi toimii ja tuo hahmoon sopivasti häilyvyyttä. Kuninkaan puheesta tuttu Peter Ahlqvistin esittämä runoilija-sanoittaja-poikaystävä Raymond Asso on juuri sopivan epätoivoisesti omistautunut Piafille. Joona Rytkösen peilipaloilla koristellulla mustalla asulla puvustettu Döden (Kuolema) yllättää ensin kerran lavalle astuessaan. Kuolema on Piafin elämässä läsnä niin metaforan kuin konkretian tasolla.
Puvustus ja lavastus antavat esitykselle viimeisen silauksen. Heidi Tsokkisen suunnittelemista upeista ja viimeistellyistä puvuista peilautuvat ajankuva ja hahmon yhteiskunnallinen asema hienosti. Markus Tsokkisen lavastus sopii esitykseen prikuulleen. Se on osin riisuttua, osin juuri niin koreilevaa, kun tietyille vuosikymmenille kuuluu.
Loppukohtauksen riisuttu ilmeettömyys vetää hiljaiseksi. Kaikki on karistettu pois ja näyttämö jatkuu takaseinään saakka paljaana. Vaikuttavaa!
Kaksi ja puolituntisen ja 17 laulun jälkeen yleisö aplodeeraa seisaaltaan, eikä suotta. Yksi parhaimmista näkemistäni musiikkidraamoista, ehdottomasti! Jonottaessani takkiani narikasta oloni on epätodellinen. En vielä oikein osaa hahmottaa mitä olen nähnyt, toisaalta käteni ovat hellinä taputtamisesta. Yksi jos toinenkin ohittaa minut laulellen tai hyräillen Non, Je ne regrette rieniä.
Kuljen kotimatkani Pariisin sateisia katuja pitkin. Kotona kaivan kirjahyllystäni Momonen eli Simone Berteautin kirjoittaman Piafin elämäkerran Piaf – Jumalani kuinka olen elänyt! (1969/1971).
Piaf – Jag ångrar ingenting 7.4.2018 saakka Åbo Svenska Teaterin Päänäyttämöllä, Eerikinkatu 13, Turku. Esitys on tekstitetty suomeksi. Liput voi ostaa suoraan teatterilta.
Kuvat: Pette Rissanen/ Åbo Svenska Teater
Arjen pilkahduksia 