Mikä taiteen tekijöitä satavuotiaassa Suomessa puhututtaa? 8. Turku Biennaali esittelee Aboa Vetus & Ars Novassa ja Galleria Å:ssa vastauksia kuudeltatoista Suomessa työskentelevältä taiteilijalta aina maalis-huhtikuulle saakka.
Aloitan biennaalikierrokseni Kaskenmäessä olevasta Galleria Å:sta. Biennaalin aikana siellä on esillä kolmen eri taiteilijan näyttelyt, ja Simo Ripatin näyttely on niistä keskimmäinen.
Ensimmäinen teos Leikkaus (2017) täyttää ison osan yläkerran galleriatilasta. Kahdesta osasta koostuvaan teokseen saa astua sisälle. Hieman epäröiden astun. Tuoksuu tuore puu. Kurkkaan ikkunanpuoleisen teoksen päädystä kadulle ja ihailen hetken vastapäistä juuri julkisivuremontista kuoriutunutta Pantterin kivitaloa. Teoskin muistuttaa julkisivuremontista. Osaset ovat kuin julkisivuremontin aikana jalkakäytävälle tuotavat kävelysuojat, jotka rajaavat kulun, mutta samalla mahdollistavat sen.
Alakertaan laskeudutaan kauniita, kapeita portaita pitkin. Täällä on esillä Häkki (2017). Rimoista tehty teos on valaistu suht kalseasti työmaavalolla. Kun Leikkaus osittain täytti, osittain rajasi näyttelytilan, roikkuu Häkki katosta huoneen yhdessä nurkassa. Yritän tiirailla monesta kulmasta miten varjokuvassa näkyvä lintu muodostuu, vastausta löytämättä. Häkki jättää kysymyksiä.
Kivenheiton päässä Aboa Vetus & Ars Novassa biennaali jatkuu. Alakerrassa ensimmäiseksi vastassa oleva, muun muassa vanerista ja rimoista rakentuva Nora Tapperin Aita (2017) käsittelee aitojen rajaamaa maailmaa. Myös tämän teoksen sisälle voisi ilmeisesti mennä.
Päivi Takalan leikkisät, moniosaiset teokset saavat pohtimaan taiteen konventioita ja materiaalin luovaa käyttöä. In Two -teoksessa (2017) lieriötä halkoo taulumainen objekti, aivan kuin maalaus olisi tipahtanut putken päälle. Toisissa teoksissa lieriöt halkovat tauluja. Hämäännyn teosten olevan puuta, kunnes luen puukuvioiden olevan maalattuja. Aika hyvä.
Sujahdan Anna Estarriolan The Meeting (2017) -mediainstallaation luokse paksun samettiverhon takaa. Äänieristelevyillä verhotussa huoneessa odottavat kolme ennennäkemätöntä hahmoa, jotka jollain tavalla kommunikoivat keskenään. Ihmishahmon kasvoina on näyttöruutu. Tuntuu kuin olisin tuppautunut keskelle keskustelua. Kuuluuko minun olla tässä?
Äänieristelevyistä huolimatta tähän huoneeseen kantautuu seuraavan huoneen ääniä. Mitäköhän siellä odottaa?
Kantautuvat äänet tulevat Riikka Kuoppalan installaatiosta Names that We Understand (2017). Siinä ja teoksessa And That´s All I Remember (2016) käsitellään Kuoppalan isovanhempien lähetyssaarnaaja-aikaa 1950-luvun Namibiassa ja sen vaikutusta jälkipolviin. Dokumentaarisen tuntuisissa teoksissa katsoja pääsee tutustumaan suvun osin traagiseen tarinaan ja lähetyssaarnauksen historiaan.
Katson molemmat teokset intensiivisesti ja suurella kiinnostuksella. Videon kohta, missä uhrataan kana perinteisin menoin tuntuu jo melkein tirkistelyltä. Kohtaus on henkilökohtainen, mutta juuri se onkin Kuoppalan teoksissa mielenkiintoista. Mikrohistorialliselta, henkilökohtaiselta tasolta teokset tarkastelevat lähetyssaarnausta ilmiönä. Vanhat valokuvat täydentävät Names that We Understandin. Harvoin tulee pysähdyttyä katsomaan videoteoksia näin ajan kanssa!
Kun luulen, että mikään seuraava ei voita kokemustani Kuoppalan teoksista, vastassa on Hanna Vihriälän teokset. Hullaannun täysin karamelleistä ja neuloista tehdystä Temppelistä (2017). Kauempaa katsottuna näen siinä kauniin, unenomaisen huoneen, jonka ikkunoista tulvii kirkas valo huoneeseen. Lähempänä katsottuna erotan teoksen materiaalisuuden ja esimerkiksi sadat teokseen käytetyt lakupalat.
Materiaalin epäkonventionaalista käyttöä jatkavat Jumalat (2017) ja Kirkkaus (2017). Ei tulisi ensimmäisenä mieleen, että hiekoitushiekasta ja siimasta saisi näin kaunista. Jumalat-teoksessa nuoruus näyttäytyy ikonisen pop-kuvan tavoin tavoiteltavana. Fokus on tässä hetkessä ja jalat maan pinnalla. Kirkkaudessa fokus on maan pinnasta poispäin, ylös. Punagraniitin käyttö tuo mieleen hautakivet: sitä kohti ollaan ilmeisesti menossa.
Myöhemmin tajuan ihastelleeni Tampereen Muumimuseon vierailullani saman taiteilijan Pyrstötähteä (2017). Katossa roikkuva, akryylihelmistä ja vaijerista tehty teos teki vaikutuksen. Monelle on myös taatusti tuttu Aboa Vetus & Ars Novan sisäänkäynnin pielessä oleva iso graniittinen Norsuaukio (2011).
Seuraavassa huoneessa japaninpaperista ja musteesta tehdyt paperiliuskat täyttävät yhden seinän. Kiinnostavasti Tuula Närhisen FLUX – Läikehtivä muste -teos (2017) jatkuu vastapäisellä seinällä, jonne on ripustettu ikään kuin kuivumaan lisää paperiliuskoja. Videolla taiteilija tekee teosta tai ainakin värjää samanlaisia paperiliuskoja. Huoneen nurkassa lattialla on tarvittavia työvälineitä. Teos on yhtä aikaa sekä läsnä että tulossa, nyt että tulevaisuudessa.
Biennaali jatkuu museon toisessa kerroksessa. Istahdan hetkeksi katsomaan Pekka Niskasen kolmelle kankaalle heijastettua Yhteisöterrorit-videoinstallaatiota (2017). Aihe on raju, ja tuntuu, että astun kahden jo aiemmin tilassa olleen näyttelyvieraan henkilökohtaiseen katselukokemukseen.
Jatkan matkaa huoneeseen, jossa esitellään luonnoksia eri taiteilijoilta. Niihin tutustuminen syventää näyttelykokemustani ja tuo siihen uuden ulottuvuuden. Riemastun, kun löydän vastauksen alakerrassa pohtimaani asiaan: ahaa, esimerkiksi tuollaista karkkia Hanna Vihriälä käyttää teoksessaan! Täällä saa myös jakaa mietteitään teoksista. Kiva idea!
Hengähdän ihastuksesta, kun tulen Teemu Korpelan Deposition 2017: ııı -työn (2017) äärelle. Se aaltoilee ja kupruilee huoneen joka seinällä. Tuntuu, kuin olisin astunut johonkin Ihmemaahan, ja posliiniastiasto olisi hypännyt aaltoilemaan seinille. Kaunista ja kiehtovaa!
Viimeisessä huoneessa Anssi Pulkkisen Intersecting Items (Drained View) (2017) hämmästyttää. Se näyttää lasten junaradan ja julkisten tilojen lattioilla olevien ilmastointiaukkojen sekoitukselta, ja kiemurtelee tammiparkettilattialla. Kuten monen muunkin biennaalin teosten äärellä, tunnen astuneeni keskelle teosta. Teoksen ja katsojan raja hämärtyy, samoin teoksen ja museotilan.
8. Turku Biennaali on raikas ja virkistävä. Se herättää ajatuksia ja ottaa kantaa. Biennaalissa on tarjolla on myös opastuksia, katselmuksia ja muuta ohjeisohjelmaa.
8. Turku Biennaali 8.4.2018 asti Aboa Vetus & Ars Novan 1. ja 2. kerroksissa (Itäinen Rantakatu 4–6, Turku). Galleria Å:ssa (Kaskenkatu 1, Turku) Simo Ripatin näyttely 28.1.2018 saakka. Reija Meriläisen näyttely 2.2.–4.3.2018.
Arjen pilkahduksia 