Pelon tutkielmia Rosemaryn huone -tanssiteoksessa

Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset: Rosemaryn huone -teos Lammassaaressa, Kuva: Aino Kannisto

*Yhteistyössä Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset kanssa

En saanut lapsena katsoa kauhuleffoja. Jos olisin saanut, uniini olisi varmasti tullut esimerkiksi Stanley Kubrickin Hohdon kaksostytöt. Lapsena pelkäsin pimeää, ja yhä pimeä tekee välillä minulle epämukavan olon. Saadessani kutsun tulla katsomaan Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset -nykytanssiryhmän uusinta teosta Rosemaryn huone Helsingin Lammassaareen innostuin ennenkokemattomasta miljööstä. Tämä pitää nähdä! Vasta päivää ennen esitystä aloin miettiä onko esityksessä näkyviksi tuotavat ihmisten pelot minulle liikaa. Kuinka jännittävä kokemus on edessä?

Koittaa lokakuinen tiistai-ilta, ja neljäntoista hengen ryhmämme on kokoontunut Matinkaaren sillalle Helsingin Vanhankaupunginkoskelle. Kun kello lyö puoli seitsemän, lähdemme hiljaisuuden vallitessa kävelemään leveitä pitkospuita pitkin Lammassaareen. Mereltä käy tuuli, ja hämärä alkaa laskeutua. Saavuttuamme perille edessä on kolmen tien risteys, joista seuraamme kumpuraista metsäpolkua. Varon askeliani, sillä polku on paikoin mutainen ja lehtien peitossa ja sitä risteävät puiden juurakot. Ohitan monia pikkuruisia kesämajoja jännityksen kutkuttaessa vatsanpohjassani. Mietin olenko pukenut liikaa vaatteita päälle: pärjäisin näillä helposti pakkasasteissa.

Kavuttuamme pienen kallioisen mäen pääsemme Pohjolan Pirtti -nimisen näyttävän hirsirakennuksen edustalle. Olemme saapuneet kesävieraiksi Lepolaan, väsyneille naisille tarkoitettuun kesäsiirtolaan. Meille jaetaan kuulokkeet ja kutsutaan sisälle pirtin kahvioon. Siellä on kaksi valkoisin pöytäliinoin peitettyä pitkää pöytää, joissa jokaiselle on nimettyyn istumapaikkaan katettu lautanen ja ruokailuvälineet. Hieman vinksahtaneet tarjoilijat jakavat kaikille keittoa. Nauhalta soi välillä paikoilleen juuttuva musiikki sekä toimintaohjeita. Katson muita vaivihkaa pienoisen hämmennyksen vallassa. Miten tässä kuuluu toimia? Kuuluuko keitto oikeasti syödä? Kun ensimmäinen uskalias alkaa sitä lusikoida, seuraamme me muut perässä. ”Siinä ei ole botuliinia”, nauhalta kuuluu. Keittoni päälle on ripoteltu yrttejä. Vaikka nauhalta kehoitetaan syömään erityisesti ne, päätän jättää isot rosmariininoksat lautaselle. Ilta on pimennyt, ja ikkunoiden takana puiden lomassa kajastaa oranssinpunainen iltarusko.

Syömisen lomassa meidät haetaan 2–3 hengen ryhmissä pois. Minut noudetaan viimeisenä kahden muun kanssa, ja kuljemme taskulamppujen valaisemana viereiseen kesäsiirtolan taloon. Kolmen hengen ryhmämme ohjataan pieneen huoneeseen, jonka jokaisella kolmella sängyllä on nimilaput. Seinille on ripustettu erilaisia tauluja ja kuvia. Pitsiverhoin kehystetylle ikkunalle on aseteltu muun muassa rikkinäisiä nukenpäitä. Kylmänä olevan talon kosteus yrittää hiipiä paksujen toppa- ja villavaatteitteni läpi. Istahdan nimelläni varustetulle sängylle, jonka pitsitäkillä peitetyt petivaatteet hohkaavat kylmyyttä. Esitys tapahtuu suurelta osin näissä pienissä huoneissa, joissa kuulokkeista tulevan yksilöllisen ääninauhan ja huoneeseen tulevien esiintyjien kanssa katsoja pääsee tutkimaan minkälaisia pelkoja muilla on tai on ollut.

Kokemuksellinen, katsojan toimivaksi kokija-objektiksi houkutteleva esitys on jännittävä, kiehtova ja paikoin jopa kauhistuttava. Se on sekoitus suomalaista syksyisen saariston maisemaa ja tunnelmaa sekä amerikkalaista kauhukuvastoa. Välillä oman huoneen seinien takana ja yläpuolella kuuluu askelia, klonksahduksia ja ääniä, jotka sopivat teoksen odottavaan ja virittyneeseen tunnelmaan. Teoksen pelot ovat paikoin epämiellyttäviä tai karmivia ja välillä lähes herttaisia lapsuuden muistoja. Teos saa pohtimaan pelkoa ja sen ulottuvuuksia. Mitä minä olen pelännyt? Mitä minä pelkään nyt? Miksi pelkään? En ehkä paljasta liikaa, kun kerron esityksen päättyvään lyhyehköön pimeään hetkeen. Tämä on ainut kohta, jossa minun tekee mieli ottaa ventovierasta vieruskaveriani kädestä. Lapsuuden pimeän pelko on läsnä.

Rosemaryn huone on teos, jonka katsojaa monella tavalla ympäröivä maailma samalla hurmaa ja hämmentää. Kokemus on yksilöllinen jo sen takia, että jokaisella katsojalla on oma uniikki ääninauhansa. Työryhmä pitää tunnelman taitavasti yllä koko esityksen ajan. Huoneiden vaihtojen välinen ilmeinen kiire ei näyttäydy katsojalle. Jenni Kivelän koreografia ja teksti luovat esitykselle jännitteisen ilmapiirin, jota seitsemän esiintyjää taitavasti tulkitsevat. He tuovat näkyväksi pelon ja kauhun tunteita sekä muistojen pelko- ja kauhukuvaelmia tarkkanäköisesti ja pienillä vivahteilla teoksen maailmaan istuvasti. Puvustus ja lavastus toistavat esityksen kuvastoa hienosti pitäen hieman vinksahtaneen vireen yllä. Katsojan mukaan ottaminen on rohkea dramaturginen ratkaisu, ja rohkeaa on myös katsojien heittäytyminen mukaan leikkiin yksilöllisten ääninauhojen armoille sekä kanssakatsojien seuraksi teoksen kokijaksi.

Ohjaus, koreografia, tekstit: Jenni Kivelä
Esiintyjät: Elina Kivioja, Ninu Lindfors, Tarja Siimes, Nora Iso-Kungas, Heidi Luomala, Kaisa Vahteristo ja Arttu Ylänen
Ääni: Joonas Outakoski
Valo: Mia Kivinen
Esitysdramaturgia, kanssaohjaus: Eira Virekoski
Pukusuunnittelu ja lavastus: Liisa Pesonen

Kuva: Aino Kannisto

Rosemaryn huoneen esitykset 20.10.2018 saakka Lammassaaressa, Helsingissä. Esitykset ovat loppuunmyytyjä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.