Deittailua museossa

Museot järjestävät nykyään yhä enemmän teemapäiviä ja tapahtumia erilaisille kohderyhmille. Lapsille suunnattuja teemapäiviä on nykyään hyvinkin paljon ja muunkinlaiset teemaopastukset näyttelyihin ovat suosittuja. Museokäyntiin saatetaan yhdistää brunssia tai konserttia. Mainioita keinoja siis saada lisää yleisöä ja tavoittaa myös ihmisiä, jotka muuten tulevat harvemmin poikenneeksi museoon. Viime vuosina on museoissa yleistyneet myös sinkkujen illat. Kansallismuseo Helsingissä järjesti ensimmäisenä museona Suomessa sinkkuillan vuonna 2015 ja monet muut museot ovat seuranneet perässä.

Kävin ystäväni kanssa tutustumassa konseptiin Wäinö Aaltosen museossa, jossa sinkkuiltaa vietettiin neljättä kertaa. Ideana on, että ihmiset pääsevät tutustumaan toisiinsa ja löytämään jos ei elämänsä rakkautta niin vaikka uuden ystävän. Paikalle voi mennä yksin tai ystävien kanssa ja viettää hieman erilaisen illan museossa.

Wäinö Aaltosen museossa illan aloitti opastettu kierros juuri avautuneeseen Mansikkapaikka-näyttelyyn. Yleisöä museoon oli saapunut nelisenkymmentä, joista suurin osa oli keski-ikäisiä naisia. Tämän ei kai pitäisi olla mikään yllätys, sillä käsittääkseni suosituinta museoissa käynti taitaa olla juuri viisikymppisten naisten keskuudessa. Paikalla oli toki muutamia miehiäkin sekä joitakin nuorempia kävijöitä. Tapahtuman ikäraja oli 18 vuotta, mutta parikymppisiä ei paikalla juuri näkynyt. Kierros oli hieman normaalia lyhyempi, mutta muuten hyvinkin perinteinen opastus. Taideteosten sijaan useimpien huomio taisi kiinnittyä toisiin museokävijöihin ja ilmapiiri olikin hieman jännittynyt ja odottava. Tämä oli varsin luonnollista, sillä kierroksen jälkeen oli mahdollisuus osallistua pikadeiteille. Itse jätin treffailun muille, mutta sain kuulla, että deitit järjestettiin pöytäryhmittäin kysymyspeliä pelaten. Ratkaisu oli ilmeisen onnistunut, sillä huomasin, että museosta lähti muutama pari yhdessä jutustellen jatkamaan iltaa.

Konsepti sinänsä oli ihan onnistunut, mutta ideaa voisi ehkä vielä kehittää. Oli ihan hauskaa, että mukana oli eri-ikäisiä ihmisiä, mutta sinkkuiltoja voisi tehdä myös kohdennetummin eri ikäryhmille. Siten mukavan treffikumppanin löytäminen museosta voisi olla todennäköisempää. Museon voisi olla myös helpompi markkinoida tapahtumaa sopivalle yleisölle. Lisäksi deittien jälkeen olisi hyvä olla tarpeeksi aikaa tutustua uuden kaverin kanssa vaikka vielä näyttelyyn, ettei heti tarvitse miettiä mihin jatkaa museosta matkaa. Ja tokihan ideaa voisi viedä myös muihin vastaaviin ympäristöihin. Ehkäpä muutkin kulttuuri- ja vapaa-ajantoimijat voisivat keksiä oman deittailutapahtumansa.

Jazzia ja runomuotokuvia

Kuten edellisessä postauksessa todettiinkin, tänä viikonloppuna oli monia mainioita tapahtumia tarjolla Turussa. Itse nautin lauantai-iltana jazzista, kun Flame Jazzin ja Turku Jazz Orchestran kevään kausi huipentui konserttiin Aili Ikosen kanssa Domino-teatterissa.

Aili Ikonen on tällä hetkellä suosituimpia suomalaisia laulajia ja sali olikin täynnä innokkaita kuulijoita. Ikonen esitti oman yhtyeensä kanssa omia kappaleitaan uudelta levyltään sekä toisella puoliajalla Ella Fitzgeraldin kappaleita Turku Jazz Orchestran säestyksellä. Kokonaisuus oli tasapainoinen ja Ikosen laulu upeaa. Tunnelma oli kepeä ja toisinaan kaihoisa eli mielestäni varsin täydellinen kesäiseen iltaan.

En valitettavasti ehtinyt muihin kevään jazztapahtumiin, mutta tämän perusteella yritän tulevaisuudessa ehtiä nauttimaan lisää jazzista. Jatkossa se onkin helppoa, sillä Turusta on kehkeytynyt varsin vaikuttava jazzkaupunki. Tänä vuonna perustettu Jazz City Turku kokoaa yhteen jazzalan toimijoita ja tuottaa tapahtumia ympäri vuoden. Seuraavaksi jazzohjelmaa on elokuussa, kun perinteinen Turku Jazz Festival täyttää kaupungin musiikilla.

Jazzintäyteisen illan jälkeen nautin aurinkoisesta sunnuntaipäivästä Kirja irti! -festivaaleilla. Brinkkalan piha täyttyi leppoisasta tunnelmasta kirjallisuuden parissa ja aika kului kuin siivillä. Itseäni viehätti erityisesti runomuotokuvat. Kirjoittajaryhmä Tapiirin itse kehittämässä konseptissa ihminen, josta runo kirjoitetaan, on taiteilijan katsottavana noin vartin. Kirjoittaja kirjoittaa runon, lukee sen ääneen ja antaa kirjoitetulle ihmiselle. Tilanne oli hämmentävä ja hauska. Miten vieras ihminen näkee sinut? Kirjoittajalle voi puhua jos haluaa tai voi istua vain paikoillaan tai vaikka loikoilla maassa. Itse höpöttelin muutamia sanoja, mutta istuin lopulta lähinnä hiljaa. Alun jännityksen jälkeen tunnelma oli suorastaan rauhoittava. Hetki itsessään oli siis jo tärkeä, mutta lopputuloskin eli itse runo koskettava ja henkilökohtainen. Suosittelenkin kaikkia kokeilemaan ruonmuotokuvaan osallistumista jos tilaisuus joskus tulee kohdalle.

Tästä on hyvä jatkaa kesäisten päivien viettoa kulttuurin parissa. Onko sinulla jo mietittynä kesän parhaat tärpit?

Kiireinen = kulttuuriton?

Niinhän tämä syksy vierähti yhdessä humauksessa. Joulukin jo meni ja uusi vuosi kolkuttelee ovella. Kesällä olin vielä vakaasti sitä mieltä, että kun vain päättää niin ehtii kyllä tekemään vaikka ja mitä. Mutta työn, opiskelun ja vapaa-ajan yhdistäminen ei ollutkaan niin mutkatonta kuin järjestelmällisessä mielessäni kuvittelin.

Kiire, tuo kummallinen ajan ja ilon syövä olio vei mennessään ja lokakuun harmaudessa jo huomasin, että ehdin vain haaveilla mukavasta museokäynnistä tai uppoamisesta kiinnostavaan näytelmään. Tai ehkä hieman liioittelen. Ehdin toki Turun filharmonisen orkesterin vaikuttavaan Sagas – Orchestral Fantasy Music -konserttiin ja katsastamaan Turun taidemuseon Nils Dardel ja moderni aika -näyttelyn. Ja vielä joulukuussa kävin virittäytymässä joulutunnelmaan Manillassa, jossa esitettiin Turun kaupunginteatterin ja Aurinkobaletin yhteisproduktio Saiturin joulu. Mutta tuntui, etten ehtinyt makustelemaan elämyksiä niiden ansaitsemalla tavalla, kun jo jokin työasia pääsi livahtamaan ajatuksiin.

saituri_86
Kuva: Turun kaupunginteatteri, Otto-Ville Väätäinen

Surin myös koko syksyn sitä, etten ollut ehtinyt kulttuurielämysten pariin siinä määrin kuin olisin halunnut. Ja kun museoon ehdin, niin huomasin ajattelevani vain, että nyt olen museossa ja nyt pitää nauttia. Kulttuurista tuli suorittamista. Kunnes vihdoin ymmärsin, että taide ja kulttuuri vaativat pysähtymistä. Näyttelyn juokseminen läpi voi jossain tapauksessa toki olla paikallaan ja saada ajatukset liikkeelle tai ainakin voi toverille kehua käyneensä museossa. Mutta sellainen kokonaisvaltainen kokemus kuin taide voi olla, vaatii keskittymistä ja unohtumista siihen hetkeen. Kiireisellehän juuri pysähtyminen on äärimmäisen tärkeää. Lisäksi totesin, että ehkäpä määrän sijaan oleellisempaa onkin laatu. Jos ehtii vain yhteen kulttuuritapahtumaan, niin keskittyy nauttimaan siitä eikä juokse kymmentä museota läpi muistamatta jälkeenpäin ainuttakaan taideteosta.

Näiden oivallusten avulla suuntaan vuoteen 2016 ja yritän oppia nauttimaan kulttuurista kiireenkin keskellä. Mikä parasta joulupukin ansiosta liput kevään taide-elämyksiin ovat jo plakkarissa ja voin hyvissä ajoin valmistautua nauttimaan rauhallisesta hetkestä taiteen parissa. Onko sinulla jo katsottuna kulttuuritärppejä keväälle?

Yksin vai yhdessä?

Kävin taidenäyttelyssä ensimmäisen kerran yksin viime keväänä. Olen aina ajatellut, että museossa käyminen on sosiaalinen tapahtuma ja mukana pitää olla kaveri jos toinenkin. Osa museokokemusta on, että se jaetaan jonkun kanssa ja siitä jutellaan ainakin jälkeenpäin, jollei teoksia kommentoida saman tien. Mutta minkälaista on käydä museossa yksin?

Wäinö Aaltosen museossa oli kevättalvella mainio näyttely Ääni, kuva kokemus, jonka halusin nähdä ja päädyin eräänä sateisena sunnuntaipäivänä yksikseni museoon. Alkuun jopa jännitti, mitä jos alkaa naurattaa ääneen tai tulee mieleen kommentti, jonka haluaa jakaa jonkun kanssa. Näyttely olikin todella vaikuttava ja synnytti paljon tunteita ja ajatuksia. Ääneen en tainnut nauraa, mutta muutaman kyyneleen saatoin poskelta vaivihkaa pyyhkiä. En kuitenkaan kaivannut toista ihmistä jakamaan kokemustani vaan tuntui, että teoksiin pystyi syventymään eri tavoin itsekseen eikä tarvinnut miettiä, miten sanallistaa tunnelmiaan heti toiselle. Ymmärsin, että museokäynnistä voi nauttia myös itsekseen.

Toinen ja täysin erilainen museovierailu oli Turun taidemuseon Jacques Henri Lartiguen tuotantoa esittelevä Riviera -näyttely. En ole itse juurikaan valokuvannut, joten ymmärrykseni valokuvaamisesta on melko rajoittunut, mutta se ei omaa museokokemustani haitannut yhtään. Rivieran tunnelma välittyi valokuvista ihanasti ja näyttely toi hyvän mielen koko päiväksi. Toisaalta tässä näyttelyssä huomasin, että kokemus olisi ollut hauska jakaa jonkun toisen kanssa. Rivieran kepeydelle olisi ollut ihanaa nauraa ystävän kanssa ja toisaalta jakaa tunne jonkin menetetyn haikeudesta.

Sittemmin olen käynyt museoissa niin yksin kuin yhdessä kaverin kanssa ja todennut, että molempi parempi. Fiilis ja hetki taitaa tässäkin ratkaista, mutta näyttelylläkin on osansa. Minkälainen on näyttely, jonka haluaa kokea itsekseen tai jakaa toisen kanssa? Suosittelenkin käymään museoissa niin itsekseen kuin tovereiden kanssa ja kuulostelemaan, miten kokemus muuttuu.