Museokorttivuoteni – kolmas kerta toden sanoo?

Museokorttivuoteni, kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Kolmas vuoteni Museokortin kanssa on tullut päätökseen. Vuoden aikana kävin paljon kotikaupunkini Turun tutuissa museoissa. Museomatkoilla Helsinkiin ja Tuusulanjärvelle sain vinguttaa Museokorttiani kiitettävästi. Näillä reissuilla vierailin myös minulle uusissa kohteissa. Vierailuni Aholassa, Ainolassa, Erkkolassa ja Järvenpään taidemuseossa eivät varmasti tule jäämään viimeisiksi. Vaikuttavia paikkoja ja upeita näyttelyitä!

Kun vertaan viime museovuoteeni, vuosi 2018 ei ole ollut yhtä kiireinen. Kuitenkin näkemäni näyttelyt ja kokemani elämykset ovat olleet vertaansa vailla. Esimerkiksi Wäinö Aaltosen museossa olleen Hannu Väisäsen Anna Ahmatovan neljä huonetta -näyttelyn muisteleminen saa vieläkin  lähes kylmät väreet aikaan. Kolmas Museokorttivuoteni sen viimeistään näytti – en enää osaisi olla ilman tuota kelta-musta-pinkkiä muoviläpyskää kukkarossani. Milloin tahansa voi tulla hinku poiketa museoon ja silloin on hyvä olla Museokortti käden ulottuvilla.

Vaikka vierailin muutaman kerran museoiden ilmaispäivissä, säästin kortilla noin 89 euroa. Osa näistä säästetyistä pennosista taisi toki jäädä museokauppaan tai -kahvilaan. Näissä museoissa kävin vuoteni aikana:

Tietysti näin vuoden taitteessa käännän katseeni myös tulevaan. Olen jo kolme vuotta seurannut miten käytän Museokorttiani (se käy muuten kätevästi asiakassivuilta) ja tiedän, että tulen myös vuonna 2019 useimmiten käymään samoissa tutuissa, paikallisissa museoissa. Löydän niistä joka vierailulla ja seurassa jotain uutta – puhumattakaan vaihtuvista näyttelyistä, joista tutussakin kohteessa saa aina jotain uutta katsottavaa ja ajateltavaa. Miltä voisi näyttää museovuoteni 2019? Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain yllätyksellistä? Näissä minulle uusissa museoissa suunnittelen ainakin käyväni tulevan Museokorttivuoteni aikana:

  • Amos Rex, Helsinki: teamLabnäyttelyn pääsisi näkemään vielä 6.1.2019 saakka. 8.2.2019 avattava René Magritten näyttely kiinnostaa.
  • Casa Haartman, Naantali: Naantalin keskustassa olevassa Axel ja Hedvig Haartmanin taiteilijakodissa on upeaa arkkitehtuuria, väriä ja yksityiskohtien runsautta. Näin kirjoitti Johanna artikkelissaan, ja jos museo on jälleen ensi kesänä avoinna, niin pitäähän se omin silmin nähdä!
  • Hvitträsk, Luoma, Kirkkonummi: Taiteilijoiden Gesellius, Lindgren ja Saarinen yhteinen ateljeekoti on vielä näkemättä. Kansallisromanttinen rakennus yksityiskohtineen tekee varmasti vaikutuksen!
  • Runebergin koti, Porvoo: Suomen vanhimmassa kotimuseossa, kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin ja kirjailija Fredrika Runebergin kodissa, olisi kiinnostavaa käydä. Kuinka usein pääsee vierailulle yhden Suomen merkittävimmän naiskirjailijan kotiin?
  • Seurasaaren ulkomuseo, Helsinki: En ole varma olenko koskaan käynyt Seurasaaren ulkomuseossa. Onkohan siellä niin paljon oravia kuin kerrotaan? Tämä sopisi kesäretkikohteeksi!
  • Tuusulanjärven museot, Järvenpää ja Tuusula: kävimme kesällä 2018 kiertämässä osan Tuusulanjärven museoista sekä Järvenpään taidemuseon. Monta museota jäi kuitenkin seuraavaan kertaan, kuten Lottamuseo sekä Suviranta (tosin Suviranta ei taida olla Museokorttikohde). Tulisiko niiden vuoro kesällä 2019?

Miltä sinun mennyt tai tuleva Museokorttivuotesi näyttää?

Mainokset

Pelon tutkielmia Rosemaryn huone -tanssiteoksessa

Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset: Rosemaryn huone -teos Lammassaaressa, Kuva: Aino Kannisto

*Yhteistyössä Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset kanssa

En saanut lapsena katsoa kauhuleffoja. Jos olisin saanut, uniini olisi varmasti tullut esimerkiksi Stanley Kubrickin Hohdon kaksostytöt. Lapsena pelkäsin pimeää, ja yhä pimeä tekee välillä minulle epämukavan olon. Saadessani kutsun tulla katsomaan Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset -nykytanssiryhmän uusinta teosta Rosemaryn huone Helsingin Lammassaareen innostuin ennenkokemattomasta miljööstä. Tämä pitää nähdä! Vasta päivää ennen esitystä aloin miettiä onko esityksessä näkyviksi tuotavat ihmisten pelot minulle liikaa. Kuinka jännittävä kokemus on edessä?

Koittaa lokakuinen tiistai-ilta, ja neljäntoista hengen ryhmämme on kokoontunut Matinkaaren sillalle Helsingin Vanhankaupunginkoskelle. Kun kello lyö puoli seitsemän, lähdemme hiljaisuuden vallitessa kävelemään leveitä pitkospuita pitkin Lammassaareen. Mereltä käy tuuli, ja hämärä alkaa laskeutua. Saavuttuamme perille edessä on kolmen tien risteys, joista seuraamme kumpuraista metsäpolkua. Varon askeliani, sillä polku on paikoin mutainen ja lehtien peitossa ja sitä risteävät puiden juurakot. Ohitan monia pikkuruisia kesämajoja jännityksen kutkuttaessa vatsanpohjassani. Mietin olenko pukenut liikaa vaatteita päälle: pärjäisin näillä helposti pakkasasteissa.

Kavuttuamme pienen kallioisen mäen pääsemme Pohjolan Pirtti -nimisen näyttävän hirsirakennuksen edustalle. Olemme saapuneet kesävieraiksi Lepolaan, väsyneille naisille tarkoitettuun kesäsiirtolaan. Meille jaetaan kuulokkeet ja kutsutaan sisälle pirtin kahvioon. Siellä on kaksi valkoisin pöytäliinoin peitettyä pitkää pöytää, joissa jokaiselle on nimettyyn istumapaikkaan katettu lautanen ja ruokailuvälineet. Hieman vinksahtaneet tarjoilijat jakavat kaikille keittoa. Nauhalta soi välillä paikoilleen juuttuva musiikki sekä toimintaohjeita. Katson muita vaivihkaa pienoisen hämmennyksen vallassa. Miten tässä kuuluu toimia? Kuuluuko keitto oikeasti syödä? Kun ensimmäinen uskalias alkaa sitä lusikoida, seuraamme me muut perässä. ”Siinä ei ole botuliinia”, nauhalta kuuluu. Keittoni päälle on ripoteltu yrttejä. Vaikka nauhalta kehoitetaan syömään erityisesti ne, päätän jättää isot rosmariininoksat lautaselle. Ilta on pimennyt, ja ikkunoiden takana puiden lomassa kajastaa oranssinpunainen iltarusko.

Syömisen lomassa meidät haetaan 2–3 hengen ryhmissä pois. Minut noudetaan viimeisenä kahden muun kanssa, ja kuljemme taskulamppujen valaisemana viereiseen kesäsiirtolan taloon. Kolmen hengen ryhmämme ohjataan pieneen huoneeseen, jonka jokaisella kolmella sängyllä on nimilaput. Seinille on ripustettu erilaisia tauluja ja kuvia. Pitsiverhoin kehystetylle ikkunalle on aseteltu muun muassa rikkinäisiä nukenpäitä. Kylmänä olevan talon kosteus yrittää hiipiä paksujen toppa- ja villavaatteitteni läpi. Istahdan nimelläni varustetulle sängylle, jonka pitsitäkillä peitetyt petivaatteet hohkaavat kylmyyttä. Esitys tapahtuu suurelta osin näissä pienissä huoneissa, joissa kuulokkeista tulevan yksilöllisen ääninauhan ja huoneeseen tulevien esiintyjien kanssa katsoja pääsee tutkimaan minkälaisia pelkoja muilla on tai on ollut.

Kokemuksellinen, katsojan toimivaksi kokija-objektiksi houkutteleva esitys on jännittävä, kiehtova ja paikoin jopa kauhistuttava. Se on sekoitus suomalaista syksyisen saariston maisemaa ja tunnelmaa sekä amerikkalaista kauhukuvastoa. Välillä oman huoneen seinien takana ja yläpuolella kuuluu askelia, klonksahduksia ja ääniä, jotka sopivat teoksen odottavaan ja virittyneeseen tunnelmaan. Teoksen pelot ovat paikoin epämiellyttäviä tai karmivia ja välillä lähes herttaisia lapsuuden muistoja. Teos saa pohtimaan pelkoa ja sen ulottuvuuksia. Mitä minä olen pelännyt? Mitä minä pelkään nyt? Miksi pelkään? En ehkä paljasta liikaa, kun kerron esityksen päättyvään lyhyehköön pimeään hetkeen. Tämä on ainut kohta, jossa minun tekee mieli ottaa ventovierasta vieruskaveriani kädestä. Lapsuuden pimeän pelko on läsnä.

Rosemaryn huone on teos, jonka katsojaa monella tavalla ympäröivä maailma samalla hurmaa ja hämmentää. Kokemus on yksilöllinen jo sen takia, että jokaisella katsojalla on oma uniikki ääninauhansa. Työryhmä pitää tunnelman taitavasti yllä koko esityksen ajan. Huoneiden vaihtojen välinen ilmeinen kiire ei näyttäydy katsojalle. Jenni Kivelän koreografia ja teksti luovat esitykselle jännitteisen ilmapiirin, jota seitsemän esiintyjää taitavasti tulkitsevat. He tuovat näkyväksi pelon ja kauhun tunteita sekä muistojen pelko- ja kauhukuvaelmia tarkkanäköisesti ja pienillä vivahteilla teoksen maailmaan istuvasti. Puvustus ja lavastus toistavat esityksen kuvastoa hienosti pitäen hieman vinksahtaneen vireen yllä. Katsojan mukaan ottaminen on rohkea dramaturginen ratkaisu, ja rohkeaa on myös katsojien heittäytyminen mukaan leikkiin yksilöllisten ääninauhojen armoille sekä kanssakatsojien seuraksi teoksen kokijaksi.

Ohjaus, koreografia, tekstit: Jenni Kivelä
Esiintyjät: Elina Kivioja, Ninu Lindfors, Tarja Siimes, Nora Iso-Kungas, Heidi Luomala, Kaisa Vahteristo ja Arttu Ylänen
Ääni: Joonas Outakoski
Valo: Mia Kivinen
Esitysdramaturgia, kanssaohjaus: Eira Virekoski
Pukusuunnittelu ja lavastus: Liisa Pesonen

Kuva: Aino Kannisto

Rosemaryn huoneen esitykset 20.10.2018 saakka Lammassaaressa, Helsingissä. Esitykset ovat loppuunmyytyjä.

Rakkaudesta-esitys välittää sanojen kautta utopian tulevaisuuden maailmasta

Rakkaudesta-esityksessä Helsingin Kalasatamassa ja Suvilahdessa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

*Yhteistyössä Rakkaudesta-esityksen kanssa

Sääennuste lupailee lauantaille ajoittaisia sadekuuroja. Iltapäivään mennessä on selvää, että kuurojen sijaan taivaalta sataa paljon ja pitkään. Haen kauppakeskuksesta kotona jalkaani laittamien tennareiden korvaajiksi  kumisaappaat ja laskeudun Kampin metrotunneliin. Metron käyttämisessä on minulle erityistä matkan tuntua, sillä kotikaupungissani ei tätä kulkumuotoa ole. Nousen kyydistä Kalasataman pysäkillä. En ole aiemmin ollut täällä, ja näen vielä avautumistaan odottavan kauppakeskuksen, upouusia kerrostaloja, rakennustyömaita ja asfalttia. Joutomaata, teollisuutta ja vaaleasävyisten rakennusten ryppään. Nähdessäni vanhan kaasukellon uumoilen, että kohta olen perillä.

Olen tullut katsomaan Rakkaudesta-työryhmän Rakkaudesta sanasto tuleville vuosikymmenille -esitystä. Odotan Cirkon aulassa sen alkua. Katsojat on jaettu värikoodattuihin ryhmiin. Pääsen vihreään, jonka sadevaatteisiin sonnustautunut vetäjä lupaa pian koota kasaan. Jännittää. En oikein hahmota mitä on tulossa, ja juuri se on kiinnostavaa.

Rakkaudesta-esityksessä Helsingin Kalasatamassa ja Suvilahdessa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Pian kokoonnumme yhteen rakennuksen ulkopuolelle. Jokaiselle on jaettu kuulokkeet ja MP3-soitin, joiden toimivuus varmistetaan ennen liikkeellelähtöä. Lähdemme sinne mistä tulinkin, metroaseman suuntaan, ja pohdin minne mahdamme olla menossa. Olo on hieman epätodellinen, kun kuljen syyssateessa upouudessa ympäristössä, ja korviini soljuu uudenlaisia, ennestään tuntemattomia sanoja. Ohittaessani jääkarhut katson niitä uteliaasti. Ovatpa hengailupaikan valinneet!

Rakkaudesta sanasto tuleville vuosikymmenille on esitystaidetta, sirkusta ja sanoja yhdistelevä poikkitaiteellinen teos, joka käsittelee aikaa ja olosuhteita, jotka ovat vasta tulossa. Fossiilisen aikakauden jälkeen on tulossa jälkifossiilinen, ja tässä esityksessä esitellään sanoja, joilla käsitellä ja ymmärtää tätä uutta ajanjaksoa. Ykkösnauhan kuunneltuani olen sekä vaikuttunut että hieman pyörällä päästäni kaikesta tästä informaatiosta. Mitä on vielä tulossa?

Esitys jatkuu toisella nauhalla, jonka saa mennä kuuntelemaan haluamaansa paikkaan. Vaikka sataa edelleen, vetää merenranta minua puoleensa. Seison vielä osittain rakenteilla olevalla rantatörmällä ja katson merelle. Se on samaan aikaan sekä tuttu että vieras. Nauhalta luetaan ja selitetään jälleen uusia sanoja, joista osa on helpommin ja osa hieman vaikeammin ymmärrettävissä. Autuumaa. ELA. Leikinnäkö. Muuntamoinen. Restabiliteetti. Tulevaisuuden paino. Suomessa asuvan ja kasvavan eliöstön perusturvasta huolehtivan ELA:n kohdalla huomaan liikuttuvani ja lähes toivovani, että tällainen eliöiden Kela oikeasti perustettaisiin. Minkään eliön perusturvallisuuden tunnetta ei voi koskaan tukea liikaa.

En ole varma paljonko haluan tästä esityksestä teille paljastaa, sillä se muotoutuu vahvasti jokaisen katsojan omasta kokemuksesta. En ehkä paljasta liikaa kertoessani, että kirjoittaessani terveisiä tuleville sukupolville koin samaan aikaan sekä jonkinlaista ajassa leijumista että maailmantuskaa millaiselta maailma näyttääkään vuosikymmenien kuluttua? Tunnetaanko silloin edes käsitettä vesisade?

Rakkaudesta-esityksessä Helsingin Kalasatamassa ja Suvilahdessa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Väliajan jälkeen esitys jatkuu Cirkon tiloissa, jossa ei miellyttävästi sada eikä tuule. Suuri ja korkea esitystila on eräänlainen elävä galleria, jossa pääsen kulkemaan lainatohveleissani ja tutustumaan eri osioihin. Esiintyjät puuhaavat omia osioitaan ja lisäksi on nähtävillä myös lisää uudissanoja ja katsojien tulevaisuuden terveisiä. Kierrän tilaa uteliaana ja hykerrellen lämmöstä ja odotuksesta. Erityisen vaikutuksen minuun tekevät mustaan jätesäkkiasuun pukeutunut Öljiö sekä Heikki Tolinin kineettisen hiekan nukettaminen.

Istuudumme alas, ja katsojien keskelle muodostetulla lavalla esitys jatkuu. Minna Haapasalo, Joona Lindberg, Jenny Mansikkasalo ja Heikki Tolin esittelevät meille esimerkiksi erilaisia muuntamoisia eli yrityksiä muuttaa ihmisen hermosto kasvi- tai eläinlajin hermoston mukaiseksi. Jenny Mansikkasalon akrobatia kattoon kiinnitetyillä tikkailla on upeaa ja maagista katsottavaa. Kuten muu esitys, on siinä samaan aikaan sekä tuttuja että uusia elementtejä. Tilan ja tarpeiston käyttö on kekseliästä. Ääni- ja valoteknikot otetaan rennosti mukaan osaksi esitystä. Myös yleisö otetaan mukaan ja osallistetaan hyvin lempeällä ja huolehtivalla tavalla niin, että tunnetta osallistumispakosta ei ole. Koko illan vallitseva kiireettömyys on myös virkistävää vastapainoa nykyajan hektisyydelle.

Esityksen jälkeen olo on hämmentynyt. Vaihdan lainatohvelit saappaisiini ja pohdin näkemääni ja kokemaani. Annan tälle uuden sanan: kokemismuistuma. Rakkaudesta-esitys on samaan aikaan sekä jaettu että yksityinen kokemus. Jotta sen olemuksen ja sanoman voisi todella tavoittaa, tulisi se itse kokea. Varmaa on, että tämä on yksi parhaimmista näkemistäni esityksistä. Toivottavasti esityskertoja tulee lisää!

Työryhmä: Minna Haapasalo, Joona Lindberg, Jenny Mansikkasalo, Inari Pesonen, Emma Puikkonen, Jenni Pystynen, Heikki Tolin ja Johannes Vartola.

Rakkaudesta – Sanasto tuleville vuosikymmenille -esitykset pidettiin 11.9.–16.9.2018 Helsingissä Cirko – Uuden sirkuksen keskuksessa sekä Kalasatamassa. Työryhmän, tutkijoiden sekä runoilijoiden kirjoittamiin sanoihin voit tutustua täällä.

Museokorttivuoteni

Museokorttivuoteni, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Olen kiintynyt kelta-musta-pinkkiin korttiini. Se kulkee lähes aina mukanani. Eihän sitä koskaan tiedä milloin tulee hinku tai tarve poiketa museoon!

Kuluneen kahden vuoden aikana suhteeni Museokorttiin on muuttunut innostuneesta aloittelijasta vakiintuneeksi käyttäjäksi. Kuullessani kortista ensimmäisen kerran olin heti myyty –  ja olen yhä! 250 museota Ahvenanmaalta Inariin samalla, noin 60 euroa maksavalla kortilla on älyttömän hyvä diili.

Toinen museokorttivuoteni tuli päätökseen lokakuussa. Vuosi piti mukanaan vähintään kuukausittaisia vierailuja museoihin. Osa oli tuttuja turkulaisia, kuten Turun taidemuseo, Wäinö Aaltosen museo ja Aboa Vetus & Ars Nova. Muutama muodostui viimeistään viimeisimmän korttivuoteni aikana eräänlaiseksi lähimuseokseni, jonne tapaan piipahtaa katsomaan uusimman näyttelyn aina kun mahdollista.

Monet näyttelyt tuli käytyä katsomassa monta kertaa. Ensimmäisen kerran menin ehkä vain opastukselle tai hieman tiukemmalla aikataululla, toisen kerran menin sitten ajan kanssa tai esimerkiksi toisen seuralaisen kera. ”Onko sulla Museokortti?” -kysymys tuli esitettyä moneen kertaan ja mentyä yhdessä uuden tai vanhemman museoystävän kanssa. Jaettu museokokemus on arvokasta ja siinä saa usein aivan uudenlaisia näkökulmia.

Tein myös muutamia reissuja toisille paikkakunnille ihan varta vasten katsomaan jotain tiettyä näyttelyä, kuten Tampereelle Museokeskus Vapriikkiin katsomaan Kielletty kaupunki -näyttelyä ja Helsinkiin Suomen valokuvataiteen museoon Francesca Woodmanin valokuvien ääreen. Kerran kun reissussa oltiin, en tietenkään malttanut käydä vain yhdessä museossa. Tampere-päivä ja pari Helsinki-päivää käsittivät yhteensä yksitoista museota. Lähes puolet vuoden museokäynneistäni!

Kortti madalsi rutkasti kynnystä vierailuun. Menin uteliaammin katsomaan näyttelyitä tai vierailemaan museoissa, joita en ilman korttia olisi raaskinut mennä. Erityisesti Helsingin museoiden lippuhinnat ovat aika huimia. Kun pääsymaksu on jo maksettu, ei käynnin aikana tule sellaista pakko-nähdä-kaikki-kun-on-kerran-maksettu -tunnetta. Osan voi jättää seuraavaan kertaan. Myös kynnys museokauppojen puolella ostosten tekoon laski. Ennalta maksettu sisäänpääsy oli ikään kuin säästetty pääsylipun hinta, ja pientä museomuistoa tai tuliaista tuli ostettua monestakin kaupasta.

Vuoden aikana säästin pääsymaksuista 163 euroa. Aika huimaa! Jatkoinko kortin käyttöä?  Tarvitseeko edes kysyä – kolmas vuoteni käynnistyi juuri.

Lue myös Johannan vuodesta museokortin kanssa.