Utö, Parainen. Suomen eteläisin asuttu saari. M/S Baldur rantautuu entiselle Puolustusvoimien laiturille. Sitä on vastassa kourallinen ihmisiä: osa kyytiin hyppääviä, osa noutamassa rahtia tai kylään tulleita vieraitaan. Hiekkatien laidassa on rivi puisia vetokärryjä, joissa lukee kenelle ne kuuluvat. On heinäkuinen maanantai.
”Minun armeija-aikanani yhteysalus otti kiinni kylän laituriin, eikä tähän”, mainitsee matkassa mukana oleva puolisoni. Astuessamme kaukana ulkosaaristossa olevan saaren maaperälle, entiselle sotilasalueelle, palvelusajan muistot alkavat kiertyä auki kuin kerälle aseteltu köysi.
Takana on noin viisituntinen, maksuton yhteysalusmatka Nauvon Pärnäisistä kolmen saaren kautta tänne Utöhon. Suuntaamme majapaikkaamme, Utö Havshotelin päärakennukseen Kasarmiin. Vastaanoton, ravintolan ja osan huoneista käsittävällä rakennuksella on sotilaallinen historia: se on toiminut vuosikymmeniä armeijan käytössä. Puolustusvoimien poistuttua saarelta vuonna 2005 tämä ja pari muuta on muutettu hotelli–ravintolaksi. Muutama kohta saaresta on yhä sotilasaluetta, minne on pääsy kielletty.
Armeijan aika on yhä läsnä Kasarmissa, tuossa betoniarkkitehtuurin malliesimerkissä, mm. huonejaossa, pintamateriaaleissa ja ovenpielien nimikylteissä. Muistoja nousee esiin: saan kuulla, että vastaanottotiskin paikalla oli ennen sotilaskodin kahvio. Sen vieressä ravintolasalissa tarjoillaan nykyään apetta matkailijoille sen kummemmin arvoon katsomatta. Ennen tila oli jaettu varusmiesten ja kantahenkilökunnan puoliin.
Varaamani huone on käytävällä, jossa on ollut varusmiesten tuvat. Ne on nyt jaettu moderneiksi hotellihuoneiksi. Tällä käytävällä on tehty tuhansia kertoja miehistön iltalaskenta, jonka jälkeen yöpäivystäjä on mennyt pitämään vahtia nykyään liinavaatevarastona toimivaan tilaan. Enää sen katonrajassa ei ole televisiota, jota katsella yön pitkinä tunteina.
Astun uteliaana hotellihuoneeseen sisään, ja näkymä on tavanomaisen hotellihuonemainen. Sävyiksi on valittu kirjo sinistä, mustaa, harmaata ja valkoista. Ikkunasta näkyy korkealle kohoava linkkitorni, kallio sekä pala sinitaivasta.
Aurinko paistaa korkealta taivaalta. Saaren sanotaankin olevan kesäisin Suomen aurinkoisin paikka. Horisontti näkyy melkein joka suuntaan. Miten kaunista!
Olen etukäteen ajatellut Utön karuksi kalliosaareksi. Saankin yllättyä sen kasvillisuuden määrästä. On puita, pensaita, kukkia ja hyötykasveja sekä kanervaa, sammalta, heinää ja nurmikkoa – niiltä osin, mitä kuiva kesä ei ole näännyttänyt. Kallioilla kasvaa myös merikaalta. Erikoisempiakin kasveja täällä voisi nähdä: laivojen paarlastin eli painolastin mukana on livahtanut tuliaisia maailmalta.
Havaitsen kallionnyppylöiden lomassa myös pieniä rakennelmia. Ne ovat armeijan louhimia bunkkereita, joista osa on tehty sotien jälkeen. Mukulakivetty kylätie puolestaan on valmistunut Venäjän vallan aikaan. Tuntuu ihmeelliseltä kävellä mukulakiveyksellä ja miettiä sitä rakentaneita ihmisiä. Eri aikakaudet kerrostuvat.
Saaren keskus on kylä, jossa on muutamia laitureita veneineen, erilaisia rakennuksia, ympäri vuoden avoinna oleva Utö Handel -kauppa sekä vierasvenesatama. Huomaan yhden ranta-aitan ovenpielessä mainoksen tuoreiden sämpylöiden ja saaristoleivän itsepalvelumyynnistä. Varaan seuraavalle aamulle aikaa hakea paluumatkaeväät juuri täältä.
Portaiden päässä, punaisessa vanhassa puutalossa on kahvio-matkamuistomyymälä. Sitä pitää Hannas Horisont, jolta voi myös varata mm. majoitusta tai opastuksia saarelle. Ja opastuksellehan on päästävä!
Paikallisoppaamme Hanna Kovanen kertoo opastuksella jyhkeän puna-valkoisen kivimajakan juurella saaresta, sen historiasta ja hieman tulevaisuudesta. Tiesitkö, että saarella on koulu?
Majakan vieressä on luotsiasema. Aivan kuin tilauksesta Utön merialueelle saapuu laiva, jota kohti lähtee luotsivene. Näille tuulisille vesille on haaksirikkoutunut monta laivaa. Monta kertaa utölaiset ovat koonneet voimansa ja olleet auttamassa erilaisissa havereissa voimiaan säästämättä. Meri antaa, meri ottaa.
Joillekin Utö-vierailun kohokohta on nähdä jokin harvinainen lintu tai kasvi. Minulle se on vierailla opastuskierroksella Suomen vanhimmassa yhä käytössä olevassa majakassa. Portaita en laske, mutta niitä riittää.
Perillä kolmannessa kerroksessa ei odota vanha majakanvartija, vaan pieni majakkakirkko. Sen penkillä istuessani pohdin niitä lukuisia sukupolvia, jotka ovat saarella eläneet ja työskennelleet. Ulkosaaristossa, kaukana kaikesta.
Arjen pilkahduksia 