Museokorttivuoteni

Museokorttivuoteni

Olen kiintynyt kelta-musta-pinkkiin korttiini. Se kulkee lähes aina mukanani. Eihän sitä koskaan tiedä milloin tulee hinku tai tarve poiketa museoon!

Kuluneen kahden vuoden aikana suhteeni Museokorttiin on muuttunut innostuneesta aloittelijasta vakiintuneeksi käyttäjäksi. Kuullessani kortista ensimmäisen kerran olin heti myyty –  ja olen yhä! 250 museota Ahvenanmaalta Inariin samalla, noin 60 euroa maksavalla kortilla on älyttömän hyvä diili.

Toinen museokorttivuoteni tuli päätökseen lokakuussa. Vuosi piti mukanaan vähintään kuukausittaisia vierailuja museoihin. Osa oli tuttuja turkulaisia, kuten Turun taidemuseo, Wäinö Aaltosen museo ja Aboa Vetus & Ars Nova. Muutama muodostui viimeistään viimeisimmän korttivuoteni aikana eräänlaiseksi lähimuseokseni, jonne tapaan piipahtaa katsomaan uusimman näyttelyn aina kun mahdollista.

Monet näyttelyt tuli käytyä katsomassa monta kertaa. Ensimmäisen kerran menin ehkä vain opastukselle tai hieman tiukemmalla aikataululla, toisen kerran menin sitten ajan kanssa tai esimerkiksi toisen seuralaisen kera. ”Onko sulla Museokortti?” -kysymys tuli esitettyä moneen kertaan ja mentyä yhdessä uuden tai vanhemman museoystävän kanssa. Jaettu museokokemus on arvokasta ja siinä saa usein aivan uudenlaisia näkökulmia.

Tein myös muutamia reissuja toisille paikkakunnille ihan varta vasten katsomaan jotain tiettyä näyttelyä, kuten Tampereelle Museokeskus Vapriikkiin katsomaan Kielletty kaupunki -näyttelyä ja Helsinkiin Suomen valokuvataiteen museoon Francesca Woodmanin valokuvien ääreen. Kerran kun reissussa oltiin, en tietenkään malttanut käydä vain yhdessä museossa. Tampere-päivä ja pari Helsinki-päivää käsittivät yhteensä yksitoista museota. Lähes puolet vuoden museokäynneistäni!

Kortti madalsi rutkasti kynnystä vierailuun. Menin uteliaammin katsomaan näyttelyitä tai vierailemaan museoissa, joita en ilman korttia olisi raaskinut mennä. Erityisesti Helsingin museoiden lippuhinnat ovat aika huimia. Kun pääsymaksu on jo maksettu, ei käynnin aikana tule sellaista pakko-nähdä-kaikki-kun-on-kerran-maksettu -tunnetta. Osan voi jättää seuraavaan kertaan. Myös kynnys museokauppojen puolella ostosten tekoon laski. Ennalta maksettu sisäänpääsy oli ikään kuin säästetty pääsylipun hinta, ja pientä museomuistoa tai tuliaista tuli ostettua monestakin kaupasta.

Vuoden aikana säästin pääsymaksuista 163 euroa. Aika huimaa! Jatkoinko kortin käyttöä?  Tarvitseeko edes kysyä – kolmas vuoteni käynnistyi juuri.

Lue myös Johannan vuodesta museokortin kanssa.

Mainokset

Piaf – en kadu mitään

Piaf-musikaali, kuva Pette Rissanen*Yhteistyössä Åbo Svenska Teaterin kanssa

Sateiseen, syksyiseen arki-iltaan tuo valonpilkahduksen vierailu Åbo Svenska Teateriin.  Luvassa on Édith Piafista kertova musiikkidraama Piaf – Jag ångrar ingenting.  Lavan täyttää aivan pian tunnelmat Pariisista ja hersyvä musiikki. C’est merveilleux!

Teatterin kaunis eteisaula vilisee väkeä. Nyt on mahdollisuus ostaa ruotsinkielinen käsiohjelma, joka on taitettu hauskasti äänilevyn muotoiseksi. Suomenkieliseen juoniselosteeseen voi halutessaan tutustua etukäteen teatterin sivuilta. Narikkajonon jälkeen suuntaan paikalleni ensimmäiselle parvelle. Esitys tekstitetään ruotsiksi ja suomeksi, ja paikaltani tekstitys näkyy hyvin. Harmillisesti kuitenkin osa lavan tapahtumista ja orkesteri jää parven reunan peittoon.

Piaf - Jag Ångrar ingenting, musikaali Åbo Svenska Teaterissa

Esitys seuraa Édith Piafin (19151963) traagista elämäntarinaa. Se ja taiteilijan laulut ovat minulle tuttuja esimerkiksi elokuvasta Pariisin Varpunen – Edith Piaf (2007). ÅST:n Piafin eräänlaisena kehyskertomuksena on elämänsä loppuvaiheilla oleva sairas Piaf, jonka matkassa lähdetään tarkastelemaan mennyttä. Elämä kelataan alkuun, ja palataan takaisin kadulle aloittelemaan uraa katulaulajana.

Peter Snickarsin kirjoittama ja Jukka Aaltosen ohjaama musiikkidraama tempaa mukaansa jo alkumetreillä. Tapahtumat pitävät otteessaan, ja eläydyn Piafin vastoinkäymisiin, menetyksiin ja huippuhetkiin. Emma Klingenbergin tulkitsema Édith Piaf on hauras, sisukas ja huikea. Jo ensimmäisestä laulunumerosta leukani melkein loksahtaa Klingenbergin äänestä ja tulkinnasta mikä laulaja! Marko Aution kapellimestaroima orkesteri tekee myös parastaan.

Esityksessä kuullaan Piafin rakastetut laulut pääasiassa ruotsiksi. Ne soivat yhtä kauniisti ruotsiksi kuin alkuperäiskielellä ranskaksi. Minulle laulujen sanat ovat tärkeitä. Onkin hienoa kuulla laulut ruotsiksi käännettyinä ja näin upeasti esitettyinä. Käännökset tuovat laulujen tekstit samaistuttavimmiksi ja lähemmäs. Monet esityksessä kuultavista ruotsin käännöksistä ovat Anna ja Sture Pykin kynästä.

Piaf-musikaali, kuva Pette Rissanen

Myös muu näyttelijäntyö on upeaa ja roolitus osuvaa. Piafin siskopuoli Momone on tuki ja turva, jota Daniela Franzell tulkitsee hienosti. Amanda Nymanin roolitus Louis ”Papa” Lepléeksi toimii ja tuo hahmoon sopivasti häilyvyyttä. Kuninkaan puheesta tuttu Peter Ahlqvistin esittämä runoilija-sanoittaja-poikaystävä Raymond Asso on juuri sopivan epätoivoisesti omistautunut Piafille. Joona Rytkösen peilipaloilla koristellulla mustalla asulla puvustettu Döden (Kuolema) yllättää ensin kerran lavalle astuessaan. Kuolema on Piafin elämässä läsnä niin metaforan kuin konkretian tasolla.

Puvustus ja lavastus antavat esitykselle viimeisen silauksen. Heidi Tsokkisen suunnittelemista upeista ja viimeistellyistä puvuista peilautuvat ajankuva ja hahmon yhteiskunnallinen asema hienosti. Markus Tsokkisen lavastus sopii esitykseen prikuulleen. Se on osin riisuttua, osin juuri niin koreilevaa, kun tietyille vuosikymmenille kuuluu.

Loppukohtauksen riisuttu ilmeettömyys vetää hiljaiseksi. Kaikki on karistettu pois ja näyttämö jatkuu takaseinään saakka paljaana. Vaikuttavaa!

Piaf-musikaali, kuva Pette Rissanen

Kaksi ja puolituntisen ja 17 laulun jälkeen yleisö aplodeeraa seisaaltaan, eikä suotta. Yksi parhaimmista näkemistäni musiikkidraamoista, ehdottomasti! Jonottaessani takkiani narikasta oloni on epätodellinen. En vielä oikein osaa hahmottaa mitä olen nähnyt, toisaalta käteni ovat hellinä taputtamisesta. Yksi jos toinenkin ohittaa minut laulellen tai hyräillen Non, Je ne regrette rieniä.

Kuljen kotimatkani Pariisin sateisia katuja pitkin. Kotona kaivan kirjahyllystäni Momonen eli Simone Berteautin kirjoittaman Piafin elämäkerran Piaf – Jumalani kuinka olen elänyt! (1969/1971).

Piaf – Jag ångrar ingenting 7.4.2018 saakka Åbo Svenska Teaterin Päänäyttämöllä, Eerikinkatu 13, Turku. Esitys on tekstitetty suomeksi. Liput voi ostaa suoraan teatterilta.

Kuvat: Pette Rissanen/ Åbo Svenska Teater

Syysloma Tallinnassa – Viron luonnontieteellinen museo

Viron luonnontieteellisen museon sisäänkäynti

Vietimme perheen kanssa syyslomaa eteläisessä naapurissamme Tallinnassa. Lokakuu on oiva aika nauttia kaupungista: vanhankaupungin kaduilta puuttuvat turistimassat, ravintoloissa on tilaa syödä ja varpaita on hyvä käydä lämmittelemässä museoissa. Meidän museokohteeksemme valikoitui tällä kerralla vanhankaupungin muurien suojassa sijaitseva, maan luontoa ja sen historiaa esittelevä Viron luonnontieteellinen museo, Eesti Loodusmuuseum.

Jo kadulta porttikongin kautta ulko-ovelle johdattivat eläinten jalanjäljet joiden jättäjää oli hauska arvuutella yhdessä lasten kanssa. Ja museon sisäpihalla puiden lomassa lymyilevät eläimet toivottivat meidät tervetulleeksi. Ennen kuin ehdin astua jalallanikaan museoon sisälle, oli se tehnyt minuun vaikutuksen.

Viron luonnontieteellisen museon sisäpiha

viron luonnontieteellinen museo

Aloitimme museokierroksemme näyttelyllä, joka oli pääsyy museovalintaamme. Maaliskuun alkuun saakka esillä oleva  The Secrets of Ancient Sea -näyttelyn mukana pääsee kulkemaan 600 miljoonan vuoden matkan yhdessä hetkessä tyhjästä alkumerestä jättikalmareiden ja dinosaurusten kautta nykyhetkeen. Näyttelyhuone on visuaalisesti upea kokonaisuus. Mutta kolmen euron lisämaksulla pääsee kokemaan vielä jotain upeampaa: näyttelyn 3D-videon, jossa katsoja pääsee itse keskelle tuota merta. Tätä vaihtoehtoa suosittelen ehdottomasti jokaiselle, video oli upea ja hienosti toteutettu! Jopa niin hienosti, että esikoinen joutui keskeyttämään katselun, koska jättiskorpionit ja saalistavat kalmarit tulivat liian iholle. Ja pakko tunnustaa, ei se jättimäinen, haastavasti tuijottava meriskorpioni itseänikään kylmäksi jättänyt.

Secrets of Ancient sea -näyttely

Secrets of Ancient sea -näyttely

Viron luonnontieteellinen museo on neljässä kerroksessa ja jokaisessa kerroksessa on kaksi näyttelyhuonetta, joten vaihtuvan näyttelyn lisäksi muutakin nähtävää riitti yllin kyllin. Museossa ei valitettavasti myöskään ole hissiä, joten myös kannettavaa riitti koska kuopus vasta opettelee kävelemisen jaloa taitoa. Museon muissa näyttelytiloissa pääsi tutustumaan tarkemmin Viron luonnon monimuotoisuuteen ja sen eläimistöön susista hylkeisiin, maan geologiaan sekä Itämereen. Pysyvien näyttelyiden tekstit ovat pääasiassa vain viroksi, mutta ilmainen audio-opastus on saatavilla myös suomeksi.

Viron luonnontieteellisen museo hyljedioraama

Viron luonnontieteellisen museon näyttelytila

Museossa pidin erityisesti siitä, että näyttelytilat eivät olleet hiljaisia vaan äänimaailmat olivat näyttelyiden mukaisia, eihän luonto todellisuudessakaan ole koskaan äänetön. Kaikki näyttelytilat olivat myös visuaalisesti hienosti rakennettuja eikä kaikki katseltava ollut vitriinien takana piilossa. Luontoa, metsiä ja vesistöjä, esittelevät dioraamat olivat lähellä katsojaa, joten eläinten todelliset mittasuhteet olivat helposti hahmotettavissa.  Ja jos pelkät täytetyt eläimet eivät kiinnosta, oli seinillä myös makeanveden akvaarioita, joihin ainakin kuopus ihastui.

Viron luonnontieteellisen museon hirvidioraama

Museossa oli myös paljon tehtävää ja videoita, joihin esikoinen innokkaasti tarttui heti tilaisuuden tullen. Yksi kokonainen huone esitteli miten eläimet aistivat ympäröivää maailmaa. Oli mielenkiintoista nähdä itsensä kärpäsen silmin. Kaiken kaikkiaan Viron luonnontieteellinen museo oli koko perheelle antoisa museokokemus monipuolisuutensa ansiosta ja museossa olisi varmasti saanut kulutettua useammankin tunnin.

Ps. Toinen lasten kanssa ehdoton museokohde Tallinnassa on Lastenmuseo MiiaMilla Kadriorgissa. Lue kokemukseni museovierailustani sinne tästä linkistä.

Hotelli- ja ravintolamuseo: tarinoita tiskin molemmin puolin

Hotelli- ja ravintolamuseo Helsingissä

Tiedätkö miten eroavat aamiainen ja aamupala, miltä tuoksuu tähtianis ja millaista oli olla ostoksilla 1930-luvun Alkossa? Näihin  saat vastauksen Hotelli- ja ravintolamuseossa. Helsingin Kaapelitehtaalla majailevan suomalaisen ruoka- ja juomakulttuurin erikoismuseon aulassa kävijä neuvotaan opastein ja pohjakartoin kierrokselle. Sinne, siis!

Opaskyltti Hotelli- ja ravintolamuseossa Helsingissä

Hotelli- ja ravintolamuseo Helsingissä

Pysyvässä Palveluksessanne!-näyttelyssä vastaani tulee ensimmäiseksi kahvikone, jonka edustalle on asetettu pöytiä ja tuoleja. Miten hauskaa, että tämä suomalaisen kahvikulttuurin tärkeä osa, automaattikahvi, on myös museossa!

Viereisessä tuoksubaarissa pääsen haistelemaan ruokiin ja juomiin liittyviä tuoksuja. Ison osan seinästä peittävä ”baari” esittelee niitä kymmeniä. Nupista painamalla nenääni pöllähtää jos jonkinmoisia ödöörejä, joista saan arvuutella mitä ne ovat. Vastaukset löytyvät luukkujen takaa.

Alkon myymälämuseo Hotelli- ja ravintolamuseossa Helsingissä

Alkon myymälämuseo Hotelli- ja ravintolamuseossa Helsingissä

Seuraavaksi tupsahdan Alkon myymälään, jossa nyky-Alkon valikoimiin tottuneena saan tutustua rajoituksien maailmaan. 1930-luvun asuun sisustetussa liikkeessä selviää muun muassa se, että alkoholipullot oli aseteltu aikoinaan pohja edellä hyllyihin niiden houkuttelevuuden minimoimiseksi sekä miten suomalaisesta viinanostokulttuurista yritettiin saada sivistyneempi ja enemmän viinejä suosiva.

Tässä osiossa, sekä myös muualla museossa, kävijä voi kuunnella hotelli- ja ravintola-alan ammattilaisten tarinoita työstään skannaamalla kännykällään QR-koodin. Tarinoita pääsee kuuntelemaan myös museon sivuilta.

Liikkeestä poistuessani on vastassa kysymysmerkillä varustettu ovi ja käsky koputtaa siihen. Mitä oven takana odottaakaan?

Karaoke Hotelli- ja ravintolamuseossa Helsingissä

Jukeboksi Hotelli- ja ravintolamuseossa Helsingissä

Hotelli- ja ravintolamuseo Helsingissä

Hotelli- ja ravintolamuseo Helsingissä

Seuraavat baari-, ravintola-, keittiö- ja hotelli-osiot tutustuttavat niin arkisen työnteon paikkoihin ja tapoihin kuin juhlinnan ja lomailun miljöihin. Kuvat, tarinat ja esineistö herättävät varmasti monessa kävijässä muistoja ja nostalgiaa, ovat ne tiskin kummalta puolelta vain.

Ihailen vanhoja ravintoloiden menuita. Mitä ajankuvia! Museolla on muuten juuri käynnistynyt ravintoloiden ruokalistojen Menupediakeruuhanke satavuotiaan Suomen kunniaksi.

Pääseepä täällä myös laulamaan karaokea, tulostamaan oman iskurepliikkinsä flirttikoneessa sekä laittamaan suosikkibiisinsä soimaan jukeboksista! Varmistettuani, että lähellä ei ole muita, laitan ABBAa soimaan. Lattialla on tanssahteluun askelkuviotkin valmiina.

Nautinnon nälkä -näyttely Rakkauden tiloja -kokonaisuudessa
Kultaisen lameeverhon takana esitellään erilaisia rakkauden ilmentymistapoja ravintolamiljöössä. Vaihtuva näyttely Rakkauden tiloja –  Nautinnon nälkä on osa neljän uusmaalaisen museon Rakkauden tiloja -hanketta, joka muuten voitti keväällä Vuoden museoviestintäteko -palkinnon. Tapahtuma- ja näyttelykokonaisuudessa ovat mukana myös Helsingin Teatterimuseo, Tuusulan Lottamuseo sekä Vantaan kaupunginmuseo.

Täysi-iän ylittäneille suositellussa näyttelyssä käsitellään rakkautta ravintolassa eri tavoin, esimerkiksi millainen tila ravintola on ollut tavata kiinnostavia ihmisiä ja millaisia kieltoja tai rajoituksia käyttäytymiselle on asetettu.

Nautinnon nälkä -näyttely Rakkauden tiloja -kokonaisuudessa

Nautinnon nälkä -näyttely Rakkauden tiloja -kokonaisuudessa

Hotelli- ja ravintolamuseo Helsingissä
Hempeyden yllättäessä tuntemattomalle voi jättää rakkausviestin

Näyttävän punaisessa baarihuoneessa pääsee esimerkiksi katselemaan videoita, tutustumaan ravintola-asiakkaiden kokemuksiin ja muistelmiin sekä maistamaan intohimoa. Punaisen vessanoven takana näkyy jotain outoa liikehdintää. Mitäköhän siellä on meneillään? Näyttelyn lopussa tarinat ravintolaan jätetyistä löytötavaroista hauskuuttavat.

Jos näyttely herättää nostalgisia ravintolamuisteluita, voi ne lähettää museon Restopedia-hankkeeseen. Valokuvat herkullisesta ravintola-annoksesta voi puolestaan tägätä Instagramissa aihetunnisteella #ravintolaruokaa. Museo voi poimia juuri sinun kuvasi esille näyttelyn ruudulle!

Hotelli- ja ravintolamuseo, Tallberginkatu 1 G 60, Kaapelitehdas, Helsinki. Museossa  myös erilaisia opastuksia. Rakkauden tiloja – Nautinnon nälkä -näyttely 5.8.2018 saakka.

Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Itäharjun kolerahautausmaan portti

Vilkkaan Helsingintien lähellä, Kalevankadun varrella, sijaitsee yksi kaupungin kiinteistä muinaisjäännöksistä. Kalevanpuiston laidalla, kiviaidan ympäröimänä ja osittain puiden peitossa, alue helposti jää katseilta piiloon. Paikalla ei ole edes kylttiä tai muistolaattaa kertomassa paikan historiasta. Olemme saapuneet Itäharjun kolerahautausmaalle.

Vuonna 1831 pelko hiipii suomalaisiin. Maailmalla jyllännyt ja kuolemaa niittänyt kolera oli saapunut myös Suomeen. Syyskuun neljäntenä päivänä  sai kolera ensimmäiset uhrinsa myös Turussa. Vain neljä vuotta aikaisemmin liekit olivat tuhonneet suuren osan kaupungista ja nyt yli 230 henkeä* koki kohtalonsa neljä kuukautta jylläävän kulkutaudin kourissa. Vaikka koleraa saatettiin pitää köyhien vitsauksena, se ei Turussa katsonut luokkaa, vaan siihen kuoli ihmisiä säätyyn katsomatta.

Hautamuistomerkkejä Itäharjun kolerahautausmaalla

Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Koleraan kuolleet eivät saaneet perinteisiä hautajaisia eivätkä he päässeet viimeiseen lepoon yleiseen kirkkomaahan. Tartuntavaaran takia hautaukset toimitettiin usein nopeasti, kuolemaa seuranneen yön hämärissä. Kulkutautisten hautausmaiden tuli sijaita kaupungin rajojen ulkopuolella. Koleraepidemian vallattua kaupungin perustettiin Turkuun kaksi hautausmaata uhreja varten. Itäharjun kolerahautausmaa on näistä toinen.

Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Itäharjun kolerahautausmaan hautakiviä

Lokakuun aurinko paistaa kirkkaasti ja luo upeita varjoja puistikkoiselle hautausmaalle. Ruskan väreissä loistavat vaahteranlehdet eivät kerro siitä epätoivosta, jonka kolera toi kaupunkiin. Jäljellä on vain muutama hautakivi ja metalliristi muistuttamassa menneestä ja taudin tasa-arvosta. Muut hautamuistomerkit ovat vuosisatojen saatossa maatuneet tai tuhoutuneet. Joulukuussa 1831 kuolleen Leipurimestari Carl Wahlgrenin hautakivessä kuolinsyyksi mainitaan kolera. Paljon muuta ei Turkua 1800-luvulla vaivanneista kolera-aalloista ole nykykulkijaa muistuttamassa.

Itäharjun kolerahautamaalla ei ole koskaan tehty arkeologisia tutkimuksia, eikä sinne haudattujen tarkkaa määrää tiedetä.  Tieto hautausmaan olemassaolosta on kuitenkin säilynyt. Turun toisella kolerahautausmaalla on ollut huonompi kohtalo. Kakolanmäenrinteellä sijaitseva kolerahautausmaa, jota aikanaan kutsuttiin Linnanfältin hautausmaaksi,  jäi unohduksiin jo 1800-luvun kuluessa. Se löydettiin uudelleen 1900-luvun alussa kaivaustöiden yhteydessä ja muutaman kerran uudelleen vuosien saatossa kun alueella kaivettiin ja luita alkoi putkahdella esille. Edellisen kerran paikalla tehtiin arkeologisia pelastuskaivauksia tänä kesänä. Kaivauksien antiin voi tutustua vaikka tästä linkistä Ylen uutisointiin. Tämän jälkeen Kakolanrinteen hautausmaankaan olemassaolo tuskin enää pääsee unohtumaan keneltäkään vaikka paikalle rakennetaankin päiväkoti.

Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Jos kaipaat lisätietoa koleran vaiheista Turussa, kannattaa tutustuminen aloittaa vaikka Sofia Paasikiven  vuonna 2016 valmistuneesta kulttuurihistorian pro gradusta. Se löytyy sähköisenä versiona Turun yliopiston Doria-tietokannasta tämän linkin takaa.

*Sofia Paasikiven pro gradun mukaan (s.46) aikalaislähteissä kuolleiden määrän mainitaan olleen jopa 577 vuosien 1831-32 aikana.