Aikamatka 1800-luvun syrjäkujille

WP_20150622_017_2

WP_20150804_036

Vaikka koulut  ja päiväkodit ovat jo avanneet ovensa, kesä jatkuu edelleen. Luostarinmäen käsityöläismuseo on yksi kesäkohteistani Turussa. Vaikka museo itsessään ei paljoakaan muutu vuosien varrella, silti sinne jaksaa palata uudelleen. Museokortin innoittamana ja mahdollistamana ehdin käydä tänä kesänä paikan päällä muutamankin kerran nauttimassa puutalokortteleiden tunnelmasta.

Toisin kuin monet muut ulkomuseot, käsityöläismuseon rakennukset ovat alkuperäisellä paikallaan, osana Turun katukuvaa aivan samoin kuin jo muutama sata vuotta sitten. Paikan viehätys ehkä onkin juuri sen pysyvyys. Talot  ovat olleet samalla paikalla jo pitkään, kestäneet ajan muutoksen, mutta silti edelleen ovat kaikkien kiinnostuneiden tavoitettavissa. Museokorttelit ovat säilyneet vuoden 1827 Turun palosta ja tätä paloa edeltävää aikaa museossa halutaankin tuoda esille.  Asunnot on entistetty 1800-lukua vastaaviksi vaikka asukkaita museoalueella on riittänyt 1900-luvun lopulle saakka.

luostarinmäen käsityöläismuseo 2015
luostarinmäen käsityöläismuseossa
Luostarinmäki

Vierailu käsityöläismuseossa antaa kävijälle mahdollisen kuvan siitä, miten 1700–1800-lukujen vaihteessa kaupungin syrjäisemmillä alueilla ja puutalokortteleissa elettiin ja työskenneltiin. Itseäni tämä aikamatka jaksaa vuodesta toiseen viehättää. Vieraillessa voi kuvitella  kurkistavansa toisten ihmisten elämään ja koteihin. Ehkä juuri tältä tässäkin asunnossa näytti ennen suurta paloa? Sokkeloiset eteisrakennelmat, jyrkät portaat vinttihuoneisiin ja narisevat lautalattiat kiehtovat ja oma tasainen rappukäytävä tuntuu tylsältä ja mitäänsanomattomalta. Vasta tervatut tikapuut pihamailla levittävät vahvaa tuoksuaan ja yrttimaat pihoilla antavat kuvan entisestä omavaraistaloudesta. Rakennuksissa työskentelevät käsityöläiset, savenvalajat, pitsinnyplääjät ja suutarit, sekä ajan asuihin pukeutuneet oppaat, luovat kuvasta elävän. Ainoastaan eläimet, hajut ja äänet puuttuvat.

Parhaillaan Luostarinmäen käsityöläismuseossa vietetään käsi-työtaidonpäiviä (19.-23.8.) ja museossa on myös esillä näyttely Luostarinmäen vaiheista ja museon perustamisesta 20.9. saakka.

Pieni hetki, suuri hupi

Aina kulttuurihetken syntymiseen ei tarvita suuria suunnitelmia ja ennakkovalmisteluja. Toisinaan elämykset yllättävät,  tulevat kadulla vastaan ja tempaavat mukaansa ja saavat pysähtymään.

Aurinkoisesta ja hyväntuulisesta Turku Pridesta palatessamme saimme kohdata tuollaisen elämyksen. Pahaa aavistamattomina kuljimme rantakatua kotiinpäin kunnes seurueemme lapset pysähtyivät hetkeksi tarkkailemaan kadun reunalla harjoittelevaa sirkustaiteilijaa. Tuo hetki venyi ajateltua pidemmäksi, harjoittelu lopulta aikuisia ja lapsia naurattaneeksi esitykseksi. Esiintyjän kommunikointi koko ajan kasvavan yleisön kanssa oli hersyvää ja luonnollista. Pitäisi useammin olla aikaa pysähtyä ja nauttia näistä arjen pienistä hetkistä.


Kiitos sirkustaiteilija Pekka Laamanen tästä muistutuksesta ja antoisasta kotimatkasta.

Yksin vai yhdessä?

Kävin taidenäyttelyssä ensimmäisen kerran yksin viime keväänä. Olen aina ajatellut, että museossa käyminen on sosiaalinen tapahtuma ja mukana pitää olla kaveri jos toinenkin. Osa museokokemusta on, että se jaetaan jonkun kanssa ja siitä jutellaan ainakin jälkeenpäin, jollei teoksia kommentoida saman tien. Mutta minkälaista on käydä museossa yksin?

Wäinö Aaltosen museossa oli kevättalvella mainio näyttely Ääni, kuva kokemus, jonka halusin nähdä ja päädyin eräänä sateisena sunnuntaipäivänä yksikseni museoon. Alkuun jopa jännitti, mitä jos alkaa naurattaa ääneen tai tulee mieleen kommentti, jonka haluaa jakaa jonkun kanssa. Näyttely olikin todella vaikuttava ja synnytti paljon tunteita ja ajatuksia. Ääneen en tainnut nauraa, mutta muutaman kyyneleen saatoin poskelta vaivihkaa pyyhkiä. En kuitenkaan kaivannut toista ihmistä jakamaan kokemustani vaan tuntui, että teoksiin pystyi syventymään eri tavoin itsekseen eikä tarvinnut miettiä, miten sanallistaa tunnelmiaan heti toiselle. Ymmärsin, että museokäynnistä voi nauttia myös itsekseen.

Toinen ja täysin erilainen museovierailu oli Turun taidemuseon Jacques Henri Lartiguen tuotantoa esittelevä Riviera -näyttely. En ole itse juurikaan valokuvannut, joten ymmärrykseni valokuvaamisesta on melko rajoittunut, mutta se ei omaa museokokemustani haitannut yhtään. Rivieran tunnelma välittyi valokuvista ihanasti ja näyttely toi hyvän mielen koko päiväksi. Toisaalta tässä näyttelyssä huomasin, että kokemus olisi ollut hauska jakaa jonkun toisen kanssa. Rivieran kepeydelle olisi ollut ihanaa nauraa ystävän kanssa ja toisaalta jakaa tunne jonkin menetetyn haikeudesta.

Sittemmin olen käynyt museoissa niin yksin kuin yhdessä kaverin kanssa ja todennut, että molempi parempi. Fiilis ja hetki taitaa tässäkin ratkaista, mutta näyttelylläkin on osansa. Minkälainen on näyttely, jonka haluaa kokea itsekseen tai jakaa toisen kanssa? Suosittelenkin käymään museoissa niin itsekseen kuin tovereiden kanssa ja kuulostelemaan, miten kokemus muuttuu.

Kartan kanssa kotikulmilla

Mihin seuraavaksi?

Lapseni pitää kartoista. Vielä enemmän hän pitää siitä, että saa kartan avulla etsiä reitin paikasta A paikkaan B. Eniten hän pitää siitä, että hän saa opastaa myös muita kulkemaan perässään paikasta A paikkaan B. Löytäessäni Turun kulttuurikuntoilun karttoja, tiesin tehneeni loistavan löydön.

Turun kulttuurikuntoilureitistö sai alkunsa Turun kulttuuri-pääkaupunkivuoden aikana. Reitistö on kasvanut vuosien varrella ja nykyisin Turun kaupungin sivuilla  on esillä  kolmetoista karttaa. Niiden lisäksi konkreettisia, paperisia karttoja on jaossa ainakin kirjastossa ja matjatoimistossa mutta itse olen niitä bongaillut myös museokeskuksen toimipisteistä. Reitit on teemoilteltu: kullkiessa pääsee niin etsimään Turun romanttisimpia paikkoja, bongaamaan patsaita, kipuamaan lukuisia rappusia kuin ihailemaan arkkitehtuurin helmiä. Suurin osa reiteistä mukailee Aurajoen rantoja mutta myös kahteen lähiöön pääsee tutustumaan tarkemmin karttojen avulla.

Valitsin ensimmäiseksi seikkailuksi Piiloleikki-reitin. Siinä etsitään kartan avulla rantaan sijoiteltuja pieniä lasten tekemiä patsaita. Syitä valintaani oli kolme: se on kartoista eniten lapsille suunnattu, reitti kulkee aivan kotinurkilla ja on sopivan mittainen pienellekin kulkijalle, vain kaksi kilometriä. Reitti kulkee myös Forum marinumin ohitse ja päättyy Turun linnan puistoon, eli halutessaan matkan varrella voi piipahtaa myös museovierailulla. Pääsepä reitillä myös förillä kulkemaan!

   Valintani oli onnistunut! Me kaikki kolme nautimme vähän erilaisesta päiväkävelystä ja lapsen ilon kiljahdukset täyttivät ilman patsaiden löytyessä. Patsaiden piilopaikat eivät olleet liian helppoja; yhtäkin patsasta saimme etsiä jokusen tovin paikallamme pyörien ennen kuin puoliso tarttu gps:ään ja me tajusimme nostaa katseemme maasta vähän ylemmäs. Lopulta vain yksi patsaista jäi löytymättä ja sekin silloisen katuremontin takia.

Onnistuneen ensikokeilun jälkeen jatkan varmasti kulttuurikuntoilua yksin tai yhdessä näiden reittikarttojen kanssa. Seuraavaksi ehkä suuntaan vähän suurempia patsaita bongailemaan tai itselleni täysin vieraaseen Pansioon. Mihin sinä lähtisit?

Museotunnelmia Helsingistä ja museokortin omistajan onnea

Muutin kesäksi Espooseen opintoihin kuuluvan työharjoittelun vuoksi. Ensimmäiset viikot kuluivatkin uuteen työhön ja ympäristöön totuttelemisessa, mutta muutaman viikon jälkeen tuli tylsistyminen. Mietin, mitä edullista ja hauskaa tekemistä keksisin työpäivien jälkeen ja havahduin museokortin mainoksiin Facebookissa. Ostin siltä istumalta kortin ja olenkin vieraillut useammin museoissa kuin pitkään aikaan. Tähän koostin kokemuksia Helsingin museokäynneistä.

Ensimmäinen kohteeni oli museoiden klassikko Ateneumin taidemuseo. Ateneumissa on parhaillaan käynnissä Tarujen kansat -näyttely, joka keskittyy 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaisiin ja norjalaisiin taiteilijoihin, jotka loivat teoksensa kansanelämän ja -tarujen pohjalta. Näyttely oli teemoiteltu mainiosti ja vaikka aihepiirit olivatkin tuttuja folkloristille, antoi upea kuvamaailma paljon. Oli havahduttavaa huomata suomalaisten ja norjalaisten taiteilijoiden väliset yhteydet niin aiheiden puolesta kuin ulkonäöllisestikin. Taiteilijamuotokuvissa kun taiteilijat olivat kuin veljessarja partaisine naamoineen. Ihanaa oli myös uppoutua maalausten luomiin tunnelmiin ja mielikuvitusmaailmoihin. Ateneumin näyttely on lumoava ja sai ainakin oman mieleni virkistymään arjen keskellä.

Toinen museokäynti osui minulle ennestään vieraaseen, mutta toki nimeltään tuttuun Designmuseoon. Tutustuin Suomimuodin antologia sekä Suomalainen muoto -näyttelyihin. Olin itselleni jossain määrin vieraalla maaperällä muodin maailmassa, mutta kappas, näyttelyssä oli tietysti itsellekin tuttuja suomalaisen muodin klassikoita. Näyttely on jaoteltu kronologisen jatkumon sijaan erilaisiin teemoihin, joiden myötä avautui itselleni uusia näkökulmia suomalaisen muodin ilmiöihin. Tai lähinnä muodostui kysymyksiä, joihin ei näyttelyssä oikein saanut vastausta. Opastetulle kierrokselle osallistuminen olisi varmasti ollut paikallaan, mutta kelpasi näyttely näinkin huvittuen erikoisista muotiluomuksista ja nauttien vaatteiden tuomista omista muistoista.

Vielä enemmän muistoja nostatti Designmuseon ensimmäisen kerroksen Suomalainen muoto -näyttely, joka eteni kronologisesti esitellen hyvin eri aikakausien muotoilua taidelasista Paimion parantolan sisustukseen ja Nokian puhelimiin. Näyttely sai kokemaan, että tämä kaikki on osa minua, omaa menneisyyttäni, mutta myös tulevaisuutta.

2015-05-8--20-34-22Kolmannelle museovierailulle suuntasin Kiasmaan katsastamaan erityisesti Robert Mapplethorpen retrospektiivisen näyttelyn. Taiteilija on itse sanonut, että ”Yritän tallentaa hetken ja paikan, jossa elän: New Yorkin. Näitä kuvia ei olisi voitu tehdä minään muuna aikana.”. Lausahdus kiteyttää näyttelyn hyvin, vaikka osa valokuvista tuntuivatkin ajattomilta ja edelleen ajankohtaisilta. Näyttelyn aikaansaamassa huumassa kävin katsomassa myös Ismo Kajanderin näyttelyn sekä muotokuvia esittelevän Face to face -näyttelyn. Huomasin kuitenkin, ettei keskittymiskyky enää täysin riittänyt nauttimaan näinkin erilaisista kuva- ja taidemaailmoista. Alkuun harmitti, kunnes muistin, että museokortillahan voin nauttia jokaisesta näyttelystä vielä moneen kertaan.