Delfoin oraakkelin jäljillä, osa 2

Tässä vielä näkymä muinaismuistoalueelta
Tässä vielä näkymä muinaismuistoalueelta

Olimme suunnitelleet kulttuuripäivän jälkeen kiertelevämme vähän Delfoita ja menevämme illalliselle. Parin tuhannen asukkaan kylä on pieni ja kattaa pari isompaa katua, kymmenisen ravintolaa ja pieniä kauppoja. Vaan kuinkas kävikään..

Oleanterit kukkivat kaikkialla
Oleanterit kukkivat kaikkialla
Päivällä vielä paistoi aurinko
Päivällä vielä paistoi aurinko

Juuri kun olimme lähdössä kaupungille alkoi tuulla todella kovaa ja näytti siltä, että ukkosmyrsky saapuu. Olimme lähdössä seuraavana aamuna aikaisin Ateenan kautta jatkamaan matkaa ja eväät olivat ostamatta. Säntäsin lähimpään kauppaan toivoen ehtiväni ennen myrskyä. Hotellin aulassa ovea avatessani se ei ensin auennut – tuuli niin kovaa! No, kauppaan päästiin ja ukkosrintamakin saavutti meidät. Siinä vanhan papan kaupan ovella hänen kanssaan sateen laantumista odotellessa meillä oli ihan hauska sananvaihto. Illallinenkin järjestyi hotellin lähes tyhjästä ravintolasta ja kengät pysyivät kuivina. Täällä söimme mm. viininlehtikääryleitä ja munakoisosalaattia, herkullista!

Rotkolaakso ukkosrintaman kourissa
Rotkolaakso ukkosrintaman kourissa

Illallisen jälkeen halusimme vielä varmistaa, että varauksemme on maksettu ja aikainen uloskirjautuminen hoituu aamulla nopeasti. Mutta mitä ihmettä – oli tullut väärinkäsitys ja varaus oli maksatta. Kello tuli puoltayötä, ulkona satoi kaatamalla ja hotellissa kävi oikeastaan vain käteinen. Korttikone ei ollut toiminut viikkoihin ja vanhanaikaista mankelia he välttivät käyttämästä. Olimme kyllä yrittäneet nostaa päivällä rahaa yhdestä kaupungin pankkiautomaatista, mutta juuri se ei ollut toiminut.

Arvaatteko miten tilanne selvisi? Hotellin respa kysyi kokeilimmeko niitä kahta muuta automaattia ja olisiko mitenkään mahdollista, että menisimme niitä kokeilemaan. Hymyilevän asiakaspalvelualttiuden taakse kätkeytyi lähes epätoivo saada hotellille heidän selvästi kaipaamansa maksu. Ei muuta kuin pakkauduimme respan autoon, ajoimme automaatille ja takaisin, ja vihdoin kaikki oli ok. Siinä small talkkailessamme kehuimme maan ja kaupungin kauneutta ja mieleeni jäi talouskurimuksen runnimassa maassa asuvan virkailijan lausahdus: ”Tämä on kiva maa vierailla, mutta kamala asua”.

Tie Delfoihin
Tie Delfoihin

Seuraavana aamuna lähdimme bussille jo ennen kuin aurinko oli kunnolla noussut. Delfoin ”bussiasema” on vastakkaiset pätkät jalkakäytävää kaupunkiin tultaessa. Lähtevät bussit tulevat kuvassa näkyvän, rotkon reunalla nököttävän hylätyn hotellin eteen. Delfoissa, kuten muualla Kreikassa, on paljon kulkukoiria ja -kissoja. Autioilla kaduilla laukkujamme raahatessamme eräs kulkukoira äkkäsi meidät. Ehkä hän ajatteli saada meiltä aamupalansa, mutta meininki alkoi käydä yhä aggressiivisemmaksi. Kun tämä noutajan kokoinen peloton kaveri ei saanut ruuan murustakaan, alkoi hän purra meidän laukkujamme yrittäen estää meitä kävelemästä eteenpäin. Täytyy sanoa että siinä vaiheessa ei paljoa naurattanut! Hetken matkan päässä myös hänen isokokoiset kaverinsa liittyivät seuraan, mutta onneksi pitivät leukaluunsa aisoissa.

Lopulta olimme bussin tulopaikalla, mutta niin olivat myös koirat. Yritimme pysytellä mahdollisimman kaukana heistä ja vaikka eväitä olisikin tehnyt jo mieli, emme todella avanneet laukkujamme. Tuskallisen pitkältä tuntuvan ajan päästä vihreä bussi kurvasi eteemme ja olimme vihdoin matkalla pistaasien saarelle Aiginaan.

Delfoin oraakkelin jäljillä

delfoiapollon_nimiTein elokuussa pienen kiertomatkan Kreikkaan, tuohon antiikin mytologian kehtoon. Matkan ensimmäinen etappi oli Delfoi. Delfoi, Delphi, myyttisellä paikalla on monta kirjoitusasua jo pelkästään latinalaisin kirjaimin. Tämä pieni vuoristokylä sijaitsee Parnassos-vuoren juurella kolmen tunnin bussimatkan päässä Ateenasta luoteeseen.

Lensimme Ateenaan illalla, josta aikomuksena oli jatkaa seuraavana aamuna Delfoihin. Olimme etukäteen selvittäneet bussin lähtevän Terminal B -nimiseltä bussiasemalta. Hotellin respasta taksia tilatessamme vastaanottovirkailija kuitenkin kieltäytyi ymmärtämästä määränpäätämme – ”ei täällä Ateenassa mitään terminal B:tä ole, A on kyllä”. Sen tiesimmekin, ja se oli aivan lähellä, mutta väärä paikka. Meille naureskellen hän tilasi kuitenkin taksin. Taksikuskin tultua tilanne oli hieman selvempi: terminal B:tä hänkään ei tiennyt, mutta tiesi kuitenkin mistä Delfoin bussit lähtevät.  Pääsimme kuin pääsimme oikealle asemalle, mutta viisi minuuttia bussin lähdön jälkeen.

Tästä se bussi lähtee, kolmen tunnin päästä
Tästä se bussi lähtee, kolmen tunnin päästä

Mitä siis tehdä kolmen tunnin odotuksella ateenalaisella bussiasemalla, joka on kartan ulkopuolella, edellisillan matkasta vielä väsyneenä, lämpötilan lähennellessä neljääkymppiä ja nälän kurniessa vatsassa? No tietenkin etsiä lähin ruokapaikka – ja varmistaa vielä asemalta, että löydämme varmasti takaisin.

Missään ei tietenkään toiminut wifi, joten suuntasin asemavirkailijan pakeille ja pyysin häntä kirjoittamaan lapulle terminaalin nimen ja osoitteen kreikaksi ja englanniksi. Voitte vaan kuvitella ilmeeni, kun sain lapun takaisin ja siinä luki kauniisti latinalaisin aakkosin ”Terminal A”. No tuota, ehkä hän meni sekaisin latinalaisissa kirjaimissa..Uskaltauduimme kuitenkin kiertelemään lähiympäristöön ja iltapäivällä olimme vihdoin bussissa.

Meno-paluu bussiliput muuten ostimme jo asemalta, mutta niitä olisi kyllä myyty vielä bussissa käteisellä. Reitti kiersi pikkukylien kautta ja kolmisen tunnin päästä olimme perillä.

Näkymä hotellilta alas laaksoon ja merelle
Näkymä hotellilta alas laaksoon ja merelle

Delfoissa majoituimme rotkon reunalla sijaitsevaan vanhaan 1950-luvulla rakennettuun hotelliin, josta avautui henkeäsalpaavat näkymät yli oliivipuulehtojen ja pinjamäntymetsien.

Hotellin allasalueella
Hotellin allasalueella

Hotelli oli hieno ja aikanaan ollut supertyylikäs, mutta ajan hampaan nakertama. Matkaoppaassa kuvattu ”luksushotelli omalla uima-altaalla ja kuntokeskuksella” ja hotelliravintolan ulkopuolella mainostetut drinkkien happy hourit pitivät paikkansa ehkä viimeksi 1980-luvulla.

Tie oraakkelin luo, takana Parnassos
Tie oraakkelin luo, takana Parnassos

Olimme tulleet kylään tietenkin Unescon maailmanperintölistauksessa mukana olevan muinaismuistoalueen takia. Noin yhdeksän euron pääsymaksulla pääsi kiertämään neljä eri raunioaluetta kattavan kokonaisuuden, jonka lisäksi aivan oiva museo kuului hintaan. Kiersimme ensin Apollonin temppelin alueen. Aluetta kiertävä tie vei koko ajan ylemmäs ja ylemmäs keskipäivän auringon kuumottaessa täydeltä teholtaan. Täällä näimme mm. ihkaensimmäisen Delfoin oraakkelin ennustuspaikan eli ison kiven, jonka juuressa hän ennustuksiaan lausui, sekä tietysti Apollonin temppelin, jonka juurelta myöhemmät oraakkelit nauttivat höyrynsä  ennustivat. Ikävä kyllä höyryistä ei ollut vuonna 2015 tietoakaan..

Athene Pronaian temppeli
Athena Pronaian temppeli

Kävimme myös Athena Pronaian pyhällä alueella, jonne piti kävellä autotien reunaa. Aluetta reunustaa Parnassos, jonka rinne laskeutuu jyrkästi alas laaksoon. Näkymät olivat upeat! Kesähelteellä oli vaikea kuvitella, että talvella tänne tullaan laskettelemaan.

Mutta mitä tapahtui saman päivän iltana? Siitä voitte lukea seuraavassa postauksessa..

Turun päivä 20.9.

aurajoki_nimi

Tulevana sunnuntaina ei kannata jäädä kotiin makoilemaan, sillä silloin vietetään Turun omaa kotiseutupäivää. Jo vuodesta 1961 vietetyn päivän ideana on tutustuttaa asukkaat omaan kotikaupunkiinsa.

Oletko aina halunnut kurkistaa siihen keltaiseen Kupittaan kaivohuoneeseen, joka ainoana jäljellä olevana merkkinä muistuttaa menneestä Kupittaan kylpyläajasta? Tai päästä vierailemaan paloasemalla ihailemassa niin paloautoja kuin upeaa asemarakennusta? Kenties viime kesänä jäi vierailu fregatti Suomen Joutsenella tai Luostarinmäen käsityöläismuseolla väliin? Tämä kaikki on nyt mahdollista – ja paljon muuta.

Monet päivän tapahtumista ovat ilmaisia. Erityisen hauskalta kuulostavat Aurajoki-festarit Halistenkoskella ja Myllärintalolla sekä Forum Marinumin museovenekyydit esimerkiksi merialueen vanhimmalla höyryhinaaja Vetäjä V:llä.

Kaksi rujoa rakkaustarinaa

Kaikki_Oikein_1valmistava_16__1_

Vaikka pidän paljon teatterista, jostain syystä sitä ei tule lähdettyä katsomaan turhan usein. Toissa viikolla olin kuitenkin onnekas ja pääsin samana viikonloppuna seuraamaan peräti kahta esitystä.

Ensimmäisenä oli vuorossa Turun Kaupunginteatterin kantaesitys Kaikki oikein, jota esitetään hienossa Logomon rakennuksessa. Se perustuu viime vuonna ilmestyneeseen samannimiseen Anna-Leena Härkösen romaaniin, jonka luin keväällä ahmimalla. Kuten varmaan moni muukin, olen halunnut tietää miltä tuntuisi voittaa lotossa. Kirjassa lottovoittajatodellisuutta pääsee tirkistelemään voittajapariskunnan, hieman elämän ruhjomien Eevin ja Karin silmin. Härkösen teksti oli elävää ja pisti paikoin nauramaan, paikoin eläytymään henkilöiden vastoinkäymisiin lähes henkeä pidätellen.

Härkösen käsikirjoittamalta ja Heikki Paavilaisen ohjaamalta ja dramatisoimalta näytelmältä odotin paljon. Esityksen puitteet olivatkin kunnossa ja esimerkiksi ohjaus ja näyttelijäntyö toimivat ja lavastus oli kekseliäs. Silti jotain tuntui puuttuvan. Muistinkohan liian hyvin miten asiat kirjassa esitettiin? Vai oliko kirja repliikkejä myöten siirretty vähän turhankin tarkkaan näyttämölle kuitenkin paljon hyviä kohtia ja henkilöhahmojen särmiä pois jättäen? Mielelläni kuulisin jonkun kirjaa lukemattoman ja esityksen nähneen ajatuksia. Yhtä kaikki, tämä teatteriadaptaatio oli esityksenä viihdyttävä ja oikein kelpoa Kaupunginteatteria.

Seuraavaksi oli luvassa aivan toisenlainen rakkaustarina, TEHDAS Teatterin ja Aura of Puppetsin yhteistuotanto Romea ja Julia – Suuruudenhullua Shakespearia nukeilla, osa 2. Klassinen tarina esitettiin nukketeatterin keinoin aikuisille ja vaikka tarina on tuttu, ei esitys ollut vanhan toistoa. Tämä Merja Pöyhösen ohjaama ja sovittama Romeo ja Julia sijoittui maailmanlopun dystopiayhteisöön, jossa groteskiutta ja kaiken mahdollisen väärinkäyttöä ei puuttunut. Mustiin pukeutuneet, mielenosoittajilta näyttävät esittäjät toivat nukettamiensa hahmojen lisäksi oman ruumiillisuutensa peliin monessa kohtaa. Rajut, välkkyvien valojen ja teknobiitin täyttämien kohtausten todellisuuteen ei todella halunnut jäädä – en minä, enkä Romeo tai Julia.

Repliikit olivat vanhahtavaa kieltä, joka sopi yllättävän hyvin tulevaisuuden lavastukseen. Kiinnostava yksityskohta esityksessä oli pariskunnan haave päästä pakenemaan kamalasta Veronasta Saint Helenan saarelle, tuolle maailman hylkäämälle pläntille eteläisellä Atlantilla. Samaistuvatkohan Romeo ja Julia saarelle karkotettuihin ja sinne hylättyihin ihmiskohtaloihin? Vai olikohan eristetty saari tarpeeksi kaukana molempien suvuista toimien turvapaikkana?

Muun muassa Kaupunkiuutiset kirjoitti Romeosta ja Juliasta näin.

Kävin katsomassa molemmat esitykset aivan ensi-illan jälkeen ja esityspäiviä riittää pitkälle syksyyn.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri

Viikonloppuna nautitaan yhteisestä kulttuuriperinnöstämme

Viikonloppuna Suomessa vietetään Euroopan kulttuuriympäristöpäiviä. Tällä kansainvälisellä tapahtumalla halutaan herättää keskustelua omasta kulttuuriympäristöstämme, näyttää mitä se pitää sisällään ja samalla saada ihmiset kiinnostumaan ja arvostamaan omaa kulttuuriperintöään.

Tampereen punatiilitehtaat ovat tärkeä osa kaupungin identiteettiä.
Tampereen punatiilitehtaat ovat tärkeä osa kaupungin identiteettiä.

Tämän vuoden teemana on teollisuuden ja tekniikan perintö. Teollistuminen on vaikuttanut paljon niin Suomen asutukseen, maisemaan kuin kehitykseen. Osa kaupungeista on syntynyt teollisuuden mukana, toisista kunnista asukkaat ovat lähteneet teollisuuden perässä pois. Jykevät vanhat teollisuuskiinteistöt keskellä kaupunkia saattavat toisten mielestä pilata kauniin kaupunkikuvan, ja uudet tehtaat rakennetaan pois asutuksen jaloista. Toisten mielestä (entiset)tehtaat taas ovat tärkeä osa maisemakuvaa, jota ei saa kadottaa.

syksy2008 059
Taalintehtaan rautaruukin hiiliuuneja.

Opintojeni aikana sain jonkin verran kosketusta teollisuustutkimukseen kun oma kandityöni silloin joskus käsitteli Aurajoen savupiipputeollisuuden historiaa, yläjuoksun teollisuutta ja teollisuuskiinteistöjen uuskäyttöä. Rakastan vanhoja punatiilirakennuksia ja arvostan sitä panostusta, jolla vanhoihin teollisuuskiinteistöihin on puhallettu uusi elämä muuntamalla ne esimerkiksi kulttuurikeskuksiksi ja asunnoiksi. Yksi viikonlopun kiinnostavista tapahtumista olisikin museoviraston järjestämä keskustelutilaisuus Teollinen perintö – säilyttämisen arvoista vai ruma rasite*? Valitettavasti en pääse paikalle, joten suuntaan kulkuni Turun suunnalla Manillan entiseen teollisuuskiinteistöön, joissa on avoimet ovet viikonlopun aikana. Manilla onkin yksi hieno esimerkki teollisuuskiinteistöjen monipuolisesta uuskäytöstä historiaa unohtamatta.

Turun jokirannassa on vielä muutama nostokurki muistuttamassa menneestä.
Turun jokirannassa on vielä muutama nostokurki muistuttamassa menneestä.

Millainen on sinulle tärkeä kulttuuriympäristö? Kuuluvatko teolli-suuskiinteistöt kaupunkikuvaan?

Lisätietoa Euroopan kulttuuriympäristöpäivästä voi lukea täältä. Viikonlopun tapahtumia omalla paikkakunnalla voi katsella tästä.

*Museoviraston keskustelutilaisuus järjestetäänkin vasta 22.9. joten kynnelle kykenevät kuuntelemaan!