Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Itäharjun kolerahautausmaan portti

Vilkkaan Helsingintien lähellä, Kalevankadun varrella, sijaitsee yksi kaupungin kiinteistä muinaisjäännöksistä. Kalevanpuiston laidalla, kiviaidan ympäröimänä ja osittain puiden peitossa, alue helposti jää katseilta piiloon. Paikalla ei ole edes kylttiä tai muistolaattaa kertomassa paikan historiasta. Olemme saapuneet Itäharjun kolerahautausmaalle.

Vuonna 1831 pelko hiipii suomalaisiin. Maailmalla jyllännyt ja kuolemaa niittänyt kolera oli saapunut myös Suomeen. Syyskuun neljäntenä päivänä  sai kolera ensimmäiset uhrinsa myös Turussa. Vain neljä vuotta aikaisemmin liekit olivat tuhonneet suuren osan kaupungista ja nyt yli 230 henkeä* koki kohtalonsa neljä kuukautta jylläävän kulkutaudin kourissa. Vaikka koleraa saatettiin pitää köyhien vitsauksena, se ei Turussa katsonut luokkaa, vaan siihen kuoli ihmisiä säätyyn katsomatta.

Hautamuistomerkkejä Itäharjun kolerahautausmaalla

Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Koleraan kuolleet eivät saaneet perinteisiä hautajaisia eivätkä he päässeet viimeiseen lepoon yleiseen kirkkomaahan. Tartuntavaaran takia hautaukset toimitettiin usein nopeasti, kuolemaa seuranneen yön hämärissä. Kulkutautisten hautausmaiden tuli sijaita kaupungin rajojen ulkopuolella. Koleraepidemian vallattua kaupungin perustettiin Turkuun kaksi hautausmaata uhreja varten. Itäharjun kolerahautausmaa on näistä toinen.

Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Itäharjun kolerahautausmaan hautakiviä

Lokakuun aurinko paistaa kirkkaasti ja luo upeita varjoja puistikkoiselle hautausmaalle. Ruskan väreissä loistavat vaahteranlehdet eivät kerro siitä epätoivosta, jonka kolera toi kaupunkiin. Jäljellä on vain muutama hautakivi ja metalliristi muistuttamassa menneestä ja taudin tasa-arvosta. Muut hautamuistomerkit ovat vuosisatojen saatossa maatuneet tai tuhoutuneet. Joulukuussa 1831 kuolleen Leipurimestari Carl Wahlgrenin hautakivessä kuolinsyyksi mainitaan kolera. Paljon muuta ei Turkua 1800-luvulla vaivanneista kolera-aalloista ole nykykulkijaa muistuttamassa.

Itäharjun kolerahautamaalla ei ole koskaan tehty arkeologisia tutkimuksia, eikä sinne haudattujen tarkkaa määrää tiedetä.  Tieto hautausmaan olemassaolosta on kuitenkin säilynyt. Turun toisella kolerahautausmaalla on ollut huonompi kohtalo. Kakolanmäenrinteellä sijaitseva kolerahautausmaa, jota aikanaan kutsuttiin Linnanfältin hautausmaaksi,  jäi unohduksiin jo 1800-luvun kuluessa. Se löydettiin uudelleen 1900-luvun alussa kaivaustöiden yhteydessä ja muutaman kerran uudelleen vuosien saatossa kun alueella kaivettiin ja luita alkoi putkahdella esille. Edellisen kerran paikalla tehtiin arkeologisia pelastuskaivauksia tänä kesänä. Kaivauksien antiin voi tutustua vaikka tästä linkistä Ylen uutisointiin. Tämän jälkeen Kakolanrinteen hautausmaankaan olemassaolo tuskin enää pääsee unohtumaan keneltäkään vaikka paikalle rakennetaankin päiväkoti.

Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Jos kaipaat lisätietoa koleran vaiheista Turussa, kannattaa tutustuminen aloittaa vaikka Sofia Paasikiven  vuonna 2016 valmistuneesta kulttuurihistorian pro gradusta. Se löytyy sähköisenä versiona Turun yliopiston Doria-tietokannasta tämän linkin takaa.

*Sofia Paasikiven pro gradun mukaan (s.46) aikalaislähteissä kuolleiden määrän mainitaan olleen jopa 577 vuosien 1831-32 aikana.

Mainokset

Untamalan esihistoriallinen kylä

Untamalan kylän kylänraittia, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Valtatie 8:n molemmin puolin levittäytyy Untamalan kylä. Tämän Laitilalle kuuluvan kylän ohi on tullut ajettua lukuisia kertoja, mutta aiemmin en ole sinne tullut poikenneeksi.  Nyt uteliaisuus vie voiton, ja auto kaartaa Hannunvaakuna-kyltin viitoittamana Vähäflikan kesäkahvilan pihaan.

Untamalan kylän kylänraittia, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kylän kylänraittia, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamala sijaitsee noin viisi kilometriä Laitilasta Rauman suuntaan. Kylä on tuhansia vuosia vanha ja asutusta on ollut jo rautakaudella. Keskiajalta peräisin oleva kylänraitti on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Kesäkahvilan lisäksi vierailija pääsee nauttimaan idyllisestä miljööstä vanhoine puutaloineen, niittyineen, peltoineen, lampaineen ja kulttuuripolkuineen.

Untamalan kylän kylänraittia, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kylän kylänraittia, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Kahvilan vieressä on Pyhän Pietarin kirkko, joka on tiekirkko. Kylän pitkään historiaan on aiemmin perehdyttänyt Museoviraston Untamalan Arkeologinen opastuskeskus, joka on ollut ilmeisesti suljettuna jo muutaman vuoden.

Pyhän Pietarin kirkko Untamalassa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Pyhän Pietarin kirkko Untamalassa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Kaunis puukirkko on vuodelta 1785 ja avoinna kesäaikaan. Kirkon vierestä lähtee parin kilometrin pituinen kulttuuripolku. Sinne siis, kuppikiviä katsomaan! Ehkäpä kahvilasta osattaisiin neuvoa matkailija paremmin perille, sillä löytäminen on hieman haasteellista ilman näkyviä opasteita. Tästähän sukeutuu seikkailuretki!

Untamalan kuppikivet, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kuppikivet, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Lammasaitauksen jälkeen kasitien reunassa alkaa vihdoin näyttää lupaavalta. Puuportaita ylös ja alas niitylle ja jonkun aiemman vierailijan tallomaa polkua ylös pienelle mäelle. Tuo sammaleinen kivi pihlajineen näyttää jo oikeansuuntaiselta: olisiko se jo se kuppikivi?

Ai mikä kuppikivi? Kuppikivi, uhrikivi, jumalten jalanjäljet..Rautakautisina uhripaikkoina uumoilluille kiville on uhrattu noin viisisenttisiin, pyöreäpohjaisiin kuppeihin esimerkiksi viljanjyviä tai lehmän ensimaitoa. Vainajille, hedelmällisyyteen, parannukseksi, karjaonneksi, arvellaan.

Tuo sammaleinen kivi tuottaa pettymyksen, mutta kas, mäennyppylän alla pellon reunalla on pieni opastekyltti. Kahlatkaamme siis kasvien läpi sinne! Ja vihdoin edessämme on muinaisjäännös.

Untamalan kuppikivet, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kuppikivet, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kuppikivet, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kuppikivet ja pellonreuna, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Kurjenkellojen ja muiden kauniiden kukkien ympäröimän kiven kuopissa on viljaa ja kasvinpalasia. Polvia myöten vakkasuomalaisessa niityssä tuumin onkohan se pelkkää sattumaa.

Untamalan kylä, Untamontie 79, Laitila. Kirkko ja kesäkahvila ovat avoinna vielä muutaman kesäpäivän, tarkemmat aukioloajat kannattaa tarkistaa.

Luista rakennettu näyttely

Aboa Vetus & Ars Nova on yksi  Turun monipuolisimpia museoita. Nimensä mukaisesti museossa pääsee kokemaan niin vanhaa kuin uutta: saman katon alla voi kulkea keskiaikaisen Turun kellareissa ja vierailla tunnelmallisessa kappelissa tai ihailla paljon uudempaa taidetta ja saada aavistuksen siitä, miten palatsin suljettujen muurien sisäpuolella on eletty 1900-luvulla. Parhaassa tapauksessa museovierailulla jaksaa kokea tämän kaiken, jonka jälkeen voi tyytyväisenä istahtaa museokahvilan puolelle leputtamaan jalkojaan.

Tällä kertaa askeleeni suuntautuivat museon kellaria kohti. Lokakuun lopulla Aboa Vetuksen puolelle avautui uusi näyttely, johon tutustumista olin odottanut jo vähän liiankin pitkään. Luutarha on arkeologinen näyttely, jossa pääosassa ovat eläinten luut. Näyttelyssä pääsee tutustumaan arkeologisten luulöytöjen, näyttelytekstien ja kuvien kautta kiinnostavalla tavalla eläinten ja ihmisten yhteiseen historiaan. Mitä eläimiä kaupungissa on keskiajalla elänyt, mitä on syöty, mitä näistä eläimistä on jäänyt meille löydettäväksi?

Aboa Vetus & Ars Nova

Luutarha-näyttely

Näyttely on suunnattu lapsille ja lapsiperheille mutta sitä ei ole tehty liian lapselliseksi. Näyttelytekstit ovat selkeitä ja lyhyitä, mutta niistä löytyy uutta tietoa ainakin tälle museovieraalle. Tavutetut otsikot helpottavat nuorempia kävijöitä ja mataliin vitriineihin on lyhyemmänkin helppo kurkistaa. Luututkijanpöydän ääressä innostuu niin vanhempi kuin lapsi: mihin tutkija tarvitsee hammasharjaa, entä miten tutkija erottaa luut toisistaan? Näyttely on visuaalisesti kaunis, värit ovat selkeitä ja kuvat hienoja. Ne luovat kiinnostavan vastakohdan esillä oleville harmaille luille. Oman antinsa kokemukseen antaa näyttelytila: se on kuin salaperäinen luola, jossa ei ole vain yhtä oikeaa kulkureittiä, vaan eläimiin voi tutustua haluamassaan järjestyksessä, lukea yhden tekstin tuolta ja toisen jostain muualta, pysähtyä hetkeksi pöydän ääreen piirtämään tai kurkistaa vitriinin läpi seinän toiselle puolelle.

Luutarha-näyttely

Aboa Vetus & Ars Nova

Vaikka Luutarha on pieni nurkkaus museon Vanhaa turkua esittelevän arkeologisen rauniotilan rinnalla, on se oma kokonaisuutensa, johon kannattaa käydä tutustumassa vaikka Aboa Vetuksen keskiaikaiset kellarit olisivat jo tuttuakin tutummat. Ja jos eivät ole, niin niihin lähteä tutustumaan vaikka heti: nyt hiihtolomaviikolla Aboa Vetus & Ars Novassa vietetään hiihtolomariehaa, jossa on paljon erityisohjelmaa lomalaisille. Tällä viikolla ehtii myös tutustua Ars Novan puolella esillä olevaan Päiviö Pyöttiälän näyttelyyn, jonka surrealistiset teokset ovat kokemisen arvoiset. Takkahuoneessa on myös viimeistä viikkoa esillä upea Okko Pöyliön Vartiovuori, jonka yksityiskohtia katsellessa voi vierähtää tovi jos toinenkin.

Muinaisjäännöksiä, veden kuohuja ja siltatansseja – monipuolinen Halistenkoski

Aurajoki rantoineen on olennainen osa Turkua ja varsinkin kesällä sen merkitys vain kasvaa. Vähitellen kevään kuluessa ja säiden lämmetessä kaupunkijoen rannat täyttyvät toiveikkaista auringonpalvojista ja rantakadut sunnuntaikävelijöistä. Nyt kesän kynnyksellä jokaiselle penkille, portaalle ja laiturille löytyy käyttäjänsä ja rannanvarren puistot täyttyvät kaupunkilaisista yömyöhälle saakka. Jokiranta ei ole vain kulkuväylä vaan paikka, jossa tapahtuu ja jossa voi vain olla ja nauttia.

Myös keskustan ulkopuolella Aurajoki on tiivis osa vapaa-ajanviettoa. Yläjuoksulle johdattavat hyvät lenkkipolut ja hetkessä asfaltoidut kadut vaihtuvat peltomaisemiksi kaupunginrajojen sisäpuolellakin. Siellä löytyykin yksi lempipaikoistani Turussa: Halistenkoski ympäristöineen. Se muodostui tärkeäksi paikaksi opintojeni aikana kun valitsin alueeseen liittyvän muistitietoaineiston graduni tutkimuskohteeksi. Vietin laskemattoman määrän tunteja lukien kiinnostavia kertomuksia Halistenkosken menneisyydestä ja erilaisista käyttötavoista, haastattelin alueella asuneita ja siellä liikkuvia, luennoin aiheesta sekä nautin ja rentouduin tämän moninaisen kulttuurimaiseman äärellä. Paikasta muodostuikin tutkimukseni aikana yksi perheeni suosituimmista retkikohteista.

kesä2008 286

Halistenkoski on Aurajoen koskista alin ja otettu tuotantokäyttöön jo 1300-luvulla. Se on padottu, eikä ulkonäöllisesti vedä vertoja Liedon Nautelankosken kuohuvalle sisarelleen, mutta alueen pitkä ja edelleen elävä historia vetävät puoleensa. Kiinnostavan menneisyytensä lisäksi alue tarjoaa monipuolisia ulkoilumahdollisuuksia. Ja olihan Halisten patoallas vielä 2000-luvun alkuun saakka yksi kaupunkimme juomaveden lähteistä!

DSC_0904

Tutkimusaineistossani Halistenkoskea laakeinen kallioineen kutsuttiin lähialueen keitaaksi. Siellä vietettiin aikaa kesäisin niin uiden, korttia pelaten, kalastaen, juhlien kuin pyykkiä pesten. Talvella joki tarjosi hyvät luistelu-  ja  hiihtomahdollisuudet. Keväisin  uskaliaimmat lapset kokoontuivat hyppimään jäälautoilla ja vähemmät rohkeat tyytyivät ihailemaan Halisten ukkojen, yläjuoksun suurten jäälauttojen, kulkeutumista kohti kaupunkia. Ja edelleen Halistenkoski on tärkeä virkistysalue, jonne poiketa. Vaikka uiminen alueella kiellettiin 1950-luvulla, voi jokeen edelleen tutustua vaikka meloen. Kosken rannalla sijaitseva Aurajokisäätiö vuokraa kanootteja ja toisinaan järjestää yhteismelontatapahtumiakin. Kokemuksesta voi sanoa, että maisema veden pinnan tasolta, keskeltä jokea, on varsin erilainen kuin rannalta.

Ja riittää kuivalla maallakin nähtävää, vaikka entisistä myllyistä ja kosken kuohuista ei enää olekaan paljoa jäljellä. Halistenkosken rannoilla on yhtäjaksoista asutusta ollut jo rautakaudelta alkaen  ja siellä onkin useita kiinteitä muinaisjäännöksiä, jotka ajoittuvat rautakaudelta historialliseen aikaan saakka. Niihin lukeutuvat niin Virnamäen muinaismuistoalue katajaketoineen, Pähkinämäen rautakautinen kalmisto kuin lukuisat kuppikivet alueella (alueen muihin kiinteisiin muinaisjäännöksiin voi tutustua Museoviraston muinaisjäännösrekisterin kautta, tästä linkistä). Kosken yläpuolella kohoava Halisten kylämäki on edelleen asuttu toisin kuin läheinen naapurinsa, Kuralan kylämäki. Talojen välistä pääsee hoidettuja polkuja pitkin tutustumaan muinaisjäännöskohteisiin ja matkaa voi jatkaa vaikka Liedon Vanhalinnalle saakka. Ja onhan alueella omakin museo, joka on olennainen osa paikan teollista menneisyyttä: Turun vesilaitosmuseo. Jos vähääkään vesihuolto ja vedenotto, siihen liittyvä esineistö tai juuri turkulainen vesihistoria kiinnostaa, kannattaa tuohon entiseen vesilaitoksen päärakennukseen poiketa (aukiolot kannattaa tarkistaa, yksittäisille museokävijöille paikka on avoinna kerran kuussa).

Jos ei alueella ole ennen käynyt, kannattaa suunnata sinne vaikka jo heti perjantaina, jolloin Nummenpakan kaupunginosaviikon kunniaksi järjestetään vuotuiset siltatanssit Halistenkosken vanhalla sillalla ja Vesilaitosmuseossa on avoimet ovet ja oppaat kertomassa enemmän vedenhuollon menneisyydestä. Kukkamekot esiin ja viikonlopun viettoon!