Olimme suunnitelleet kulttuuripäivän jälkeen kiertelevämme vähän Delfoita ja menevämme illalliselle. Parin tuhannen asukkaan kylä on pieni ja kattaa pari isompaa katua, kymmenisen ravintolaa ja pieniä kauppoja. Vaan kuinkas kävikään..
Juuri kun olimme lähdössä kaupungille alkoi tuulla todella kovaa ja näytti siltä, että ukkosmyrsky saapuu. Olimme lähdössä seuraavana aamuna aikaisin Ateenan kautta jatkamaan matkaa ja eväät olivat ostamatta. Säntäsin lähimpään kauppaan toivoen ehtiväni ennen myrskyä. Hotellin aulassa ovea avatessani se ei ensin auennut – tuuli niin kovaa! No, kauppaan päästiin ja ukkosrintamakin saavutti meidät. Siinä vanhan papan kaupan ovella hänen kanssaan sateen laantumista odotellessa meillä oli ihan hauska sananvaihto. Illallinenkin järjestyi hotellin lähes tyhjästä ravintolasta ja kengät pysyivät kuivina. Täällä söimme mm. viininlehtikääryleitä ja munakoisosalaattia, herkullista!
Illallisen jälkeen halusimme vielä varmistaa, että varauksemme on maksettu ja aikainen uloskirjautuminen hoituu aamulla nopeasti. Mutta mitä ihmettä – oli tullut väärinkäsitys ja varaus oli maksatta. Kello tuli puoltayötä, ulkona satoi kaatamalla ja hotellissa kävi oikeastaan vain käteinen. Korttikone ei ollut toiminut viikkoihin ja vanhanaikaista mankelia he välttivät käyttämästä. Olimme kyllä yrittäneet nostaa päivällä rahaa yhdestä kaupungin pankkiautomaatista, mutta juuri se ei ollut toiminut.
Arvaatteko miten tilanne selvisi? Hotellin respa kysyi kokeilimmeko niitä kahta muuta automaattia ja olisiko mitenkään mahdollista, että menisimme niitä kokeilemaan. Hymyilevän asiakaspalvelualttiuden taakse kätkeytyi lähes epätoivo saada hotellille heidän selvästi kaipaamansa maksu. Ei muuta kuin pakkauduimme respan autoon, ajoimme automaatille ja takaisin, ja vihdoin kaikki oli ok. Siinä small talkkailessamme kehuimme maan ja kaupungin kauneutta ja mieleeni jäi talouskurimuksen runnimassa maassa asuvan virkailijan lausahdus: ”Tämä on kiva maa vierailla, mutta kamala asua”.
Seuraavana aamuna lähdimme bussille jo ennen kuin aurinko oli kunnolla noussut. Delfoin ”bussiasema” on vastakkaiset pätkät jalkakäytävää kaupunkiin tultaessa. Lähtevät bussit tulevat kuvassa näkyvän, rotkon reunalla nököttävän hylätyn hotellin eteen. Delfoissa, kuten muualla Kreikassa, on paljon kulkukoiria ja -kissoja. Autioilla kaduilla laukkujamme raahatessamme eräs kulkukoira äkkäsi meidät. Ehkä hän ajatteli saada meiltä aamupalansa, mutta meininki alkoi käydä yhä aggressiivisemmaksi.
Kun tämä noutajan kokoinen peloton kaveri ei saanut ruuan murustakaan, alkoi hän purra meidän laukkujamme yrittäen estää meitä kävelemästä eteenpäin. Täytyy sanoa että siinä vaiheessa ei paljoa naurattanut! Hetken matkan päässä myös hänen isokokoiset kaverinsa liittyivät seuraan, mutta onneksi pitivät leukaluunsa aisoissa.
Lopulta olimme bussin tulopaikalla, mutta niin olivat myös koirat. Yritimme pysytellä mahdollisimman kaukana heistä ja vaikka eväitä olisikin tehnyt jo mieli, emme todella avanneet laukkujamme. Tuskallisen pitkältä tuntuvan ajan päästä vihreä bussi kurvasi eteemme ja olimme vihdoin matkalla pistaasien saarelle Aiginaan.
Lue myös postauksen ensimmäinen osa täältä.
Arjen pilkahduksia 