Seurueiden iloinen puheensorina ja ensi-illan kunniaksi kohotettujen kuohuviinilasien kilinä alkaa vaimeta, kun AurinkobaletinIllallisvieraita-tanssiteoksen yleisö toivotetaan tervetulleiksi katsomoon. Astun muiden mukana saliin, ja katseeni osuu näyttämön oikealla puolella seisovaan hahmoon. Tyylikkääseen frakkiin ja valkoiseen rusettiin sonnustautunut hovimestari (Côme Calmelet-Pyykkö) seisoo raskaiden, punaisten samettiverhojen edessä.
Samettiverhot rajaavat näyttämön oikealta sekä takaa. Vasemmalle puolelle on puolestaan katettu juhlavasti pitkä pöytä kolmelle. Hovimestari toimii illan seremoniamestarina johdattaen katsojat englanniksi illan antiin. ”Mikä on elämän tarkoitus? Mitä oikeastaan etsimme ja saavutammeko siihen yhteyden? Missä kulkee raja näkyvän ja yliluonnollisen maailman välillä?” kysytään teoksen esittelytekstissä. Esimerkiksi tätä kaikkea ilta tulisi käsittelemään.
Hovimestari sytyttää isojen, näyttävien pöytäkynttelikköjen kynttilät. Pöydän ääreen kokoontuvat kolme muuta juhlapukuista hahmoa (Linda Björkqvist, Patrick Di Quirico ja Elina Raiskinmäki). Ja sitten mikään ei menekään kuin tavallisilla, fiineillä illalliskutsuilla. Seuraa kummallinen, hullunkurinen ja jollain tapaa kieroutunut illalliskattaus, jonka lomassa kommunikoidaan oudolla, tunnistamattomalla kielellä, tanssitaan yksin ja yhdessä ja otetaan yhteys rajan toiselle puolen.
Kuvassa vasemmalta: Linda Björkqvist, Patrick Di Quirico, Côme Calmelet-Pyykkö ja Elina Raiskinmäki. Kuva: Jussi Virkkumaa
Illallisvieraita on tanssitaiteilija ja koreografi Jyrki Karttusen ensimmäinen koreografia 40-vuotisjuhlavuottaan viettävälle Aurinkobaletille. Seuraan esitystä uteliaana, mutta paikoin hämmentyneenä. En osaa ennakoida mitä seuraavassa kohtauksessa tapahtuu. Ai tällaistako? Tällaistakin! Teos vilisee viittauksia populaarikulttuuriin. Paljon flirttaillaan kauhukuvastolle, kaamosajan pimeyteen sopien.
Esityksessä pääasiassa käytetty ei-mikään-kieli alleviivaa merkityksien häilyvyyttä ja tulkinnanvaraisuutta. Katsomiskokemus on kuitenkin aina uniikki, kunkin katsojan oma, vaikkakin muun katsomon kanssa jaettu hetki tämän teoksen parissa.
Kotimatkalla jammailen sattumalta radiosta tulevan Celebration-laulun tahdissa. Illallisvieraita toi kaikessa hupsuudessaan hauskan, hyvän olon tuohon marraskuiseen iltaan. Pienet jamit siis sille ja elämän ei-niin-vakavuudelle.
Esitykset 11.12.2021 saakka. Ikäsuositus 12+. Aurinkobaletti, Manilla, Itäinen Rantakatu 64,Turku.
”Tervetuloa henkisen lentoyhtiömme matkoille” toivottaa turkulainen Grus Grus Teatteri. Syksyn erikoislähtönä on aikamatka suomalaiseen yhteiskuntaan sadan vuoden aikajänteellä Väistämätön – Oundviklig -teoksen myötä. Esitys on tehty paikkasidonnaisesti upeaan miljööseen, 1890-luvulla valmistuneen valtion viljamakasiinin vintille. Nykyisin rakennus on osa merikeskus Forum Marinumia.
Aikarajavartiolaitoksen virkailijan myöntämän viisumin turvin nousemme hissiin kohti 4. kerrosta. Siellä aulaan on aseteltu puoliympyrään viisitoista harmaata puutuolia. Ihmisiä saapuu hiljalleen rajatarkistuksesta, ja kullakin on kädessään matkaan oikeuttava aikaviisuminsa. Olalla keikkuvat teatterin kangaskassit, joissa ovat rajalla lainaksi saadut, suloisesti lämmittävät kuumavesipullot. Ne tulevat tarpeeseen viileällä vintillä!
Jossain toisessa ajassa tällainen puoliympyrässä esityksen alun odottaminen voisi kaikessa intiimiydessään jollain tapaa lähentää meitä katsojia. Nyt keskellä pandemian kurittamaa syksyä se tuntuu hieman turhan läheiseltä, ja tekisi mieli odottaa muutama metri muista sivussa. Vihdoin kello lyö kuusi, ja gramofonimusiikki alkaa soida. Takanamme aukeavat paksut punaiset samettiverhot. Matka voi alkaa.
Kuva: Jussi Virkkumaa
Kuljemme sadan vuoden aikamatkan kohtauksesta toiseen. Kukin kohtaus on oma aikapysäkkinsä. Ne muodostuvat runsaasta määrästä huolella valittuja, aikakautta erinomaisesti kuvaavia esineitä. Toisinaan yhden ainoan tavaran tai äänen kautta selviää välittömästi tarkka tapahtuma-aika. Henkilökohtainen muisti kietoutuu osaksi kollektiivista historiaa. Tämän minä muistan itse, tuo on minulle kerrottu.
Katseeni siirtyy esineestä toiseen, dominoefektistä toiseen. Esineistö, ripaus osin piilossa olevaa tekniikkaa ja muutama ihminen saavat aikaan riemastuttavia ketjureaktioita ja hetkiä, joista osa hämmästyttää, osa riemastuttaa ja osa saa nostalgian pauloihin. Ketjureaktiot syntyvät esimerkiksi kaatuvasta kupista tai valuvasta jauhosäkistä. Välillä myös ihminen sysää reaktion käyntiin.
Tekisi mieli tutkia lähempää joitain esineitä. Ne herättävät myös muistoja. Juuri tuollainen jääkiekkopeli meilläkin oli! Ja entäs tuo vohvelirauta: maistan melkein kielelläni vastapaistetun vohvelin maun. Kukin kohtaus on valaistu tiiviisti suunnaten katseen juuri oikeisiin kohtiin.
Kuva: Jussi Virkkumaa
Noin 300 esinettä ja 200 reaktiota myöhemmin esitys on päättymässä. Siirrymme vintin toiselle puolelle, joka on esineistä tyhjä. Sen perällä loistavat kirkkaasti kolme kohdevalaisinta. Kävelemme niistä pois päin, juuri koettujen vuosikymmenten läpi. Ryhmästämme muodostuvat varjot venyvät pitkälle eteemme.
Ishmael Falken konseptoiman ja ohjaaman esineteatteriesityksen lopuksi ojennan vastassa olevalle aikarajavartiolaitoksen virkailijalle kuumavesipulloni. Jään pohtimaan teoksen aikatasoja, kun laskeudun alas tiiliportaita. Monessa askelmassa näkyvät painaumina vuosikymmenten jäljet. Väistämätön aikamatka tämäkin!
Esitykseen kannattaa pukeutua lämpimästi ja tulla vain terveenä. Kovin isoja turvavälejä on hankala pitää. Esitykseen mahtuu 15 katsojaa.
Vierailin pari kesää sitten Seilin saaressa. Paraisiin kuuluvan saaren kaunis luonto ja ympäröivä Saaristomeri tekivät vaikutuksen. 1600-luvulta vuoteen 1962 toimineen Seilin hospitaalin seinät kuitenkin vaikenivat siellä eläneistä ihmiskohtaloista. Seilin hautausmaalla seisoi yhä risti toisensa perään: sinne on haudattu hospitaalissa koko loppuelämänsä eläneitä potilaita.
Tänä syksynä Salon Teatterissa ollaan kaukana menneisyydessä, näiden Seilin mielisairaalassa eläneiden ihmiskohtaloiden äärellä. Pauliina Saloniuksen ohjaama ja sovittama, Satu Rasilan käsikirjoittama ja Mikko Koukin dramatisoima Seili-musikaali näyttää koskettavalla tavalla millaista elämä on voinut Seilissä olla.
Olimme nähneet musikaalin Turun Kaupunginteatterin kantaesityksenä vuonna 2014. Pidimme musikaalista, ja varasimme heti liput kuullessamme sen tulevan Salon Teatteriin. Syyskuun koittaessa hyppäsimme maskit kasvoillamme Turusta junaan ja matkasimme Seiliin Salon keskustan puutalossa olevaan teatteriin, jossa emme olleet aiemmin käyneetkään.
Kuva: Mikko Pääkkönen, kuvassa Sofia (Merita Seppälä) ja Johannes (Roope Pelo)
Seilin pääosassa on Sofia (Merita Seppälä), joka karkaa omista häistään. Hän tapaa Johanneksen (Roope Pelo) ja rakastuu. Yhteisen yön jälkeen Johannes kuitenkin katoaa, ja onnettomien sattumien seurauksena Sofia huomaa joutuneensa Seilin mielisairaalaan. Seilissä odottavat sairaalan rutiinit, ankara hoitohenkilökunta ja muut potilaat, joilla kaikilla on oma sydäntäriistävä tarinansa kerrottavanaan. Musikaali on ryyditetty kotimaisten naisartistien lauluilla Jussi Vahvaselän sovituksin.
Seppälä ja Pelo pelaavat hienosti yhteen. Mahdottoman rakkauden kuvaus riipaisee, ja viimeiseen asti toivon kaiken kääntyvän parhain päin. Heidän stemmojaan on upea kuunnella. Stemmoista saan nauttia myös useassa joukkokohtauksessa. Taitavasti toteutetuissa musiikkinumeroissa tunnelmaa luodaan myös Timo A. Aallon suunnittelemilla valoilla ja Marko Carlssonin koreografialla.
Kuva: Mikko PääkkönenKuva: Mikko Pääkkönen
Naispotilaiden välinen solidaarisuus kantaa läpi esityksen. Loppuelämänsä hospitaalissa Sofian kanssa viettävät Augusta (Sonja Leino), Alma (Sanni Suvila-Nuutinen), Hilda (Emmy Welin), Lidia (Mira Lattu) ja Sigrid (Satu Lehtinen), joista kukin pääsee loistamaan esityksen eri vaiheissa. Kuka heistä on sairas ja mitä on olla terve, kysytään. Jaana Joutsela tekee Mariana upean roolityön perheensä eheyttä vaalivana perheenäitinä. Helppoa ei ole hänelläkään.
Riku Suvitien suunnittelema lavastus on riisuttu. Takaseinä on muodostettu juuttikankaalla verhotuista osioista, jotka toimivat niin ovina kuin projisoinnin taustana. Esityksessä käytetään videokuvaa (Onni Larrin kädenjälkeä), joka heijastetaan takaseinälle. Osassa kohtauksissa projisointi tukee kohtausta tuoden siihen juuri oikeanlaista tunnelmaa tai autenttisuuden tuntua, ovathan ne kuvattu Seilissä. Paikoin haluaisin keskittyä näyttelijöiden tulkintoihin ilman taustan rikkovaa liikkuvaa kuvaa. Osassa videoista naispotilaiden määrä on isompi kuin lavalla. Alman ja Sigridin hahmojen kaksoisroolitus selittänee tämän.
Kuva: Mikko Pääkkönen
Esityksen lopussa potilaat ripustavat kukin vuorollaan puisen tuolin seinälle naulaan. Jokaisella heistä on ollut oma tiensä kuljettavanaan, ja jokaisen tie on joskus kuljettu loppuun. Taija Jokilehdon suunnittelema puvustus ja kekseliäät kampaukset tuovat konkreettisen eron ”sairaiden” potilaiden ja ”terveiden” henkilöiden välille. Potilaat on puettu vaaleisiin, luonnonmateriaaleista tehtyihin vaatteisiin. Monella potilaalla on harteillaan shaali tai huivi suojaamaan ulko- tai sisäpuolelta tulevaa kylmää vastaan. Hospitaalin henkilökunta on taas vaatetettu arvovaltaa ja ajankuvaa huokuviin musta-valkoisiin vaatteisiin.
Parituntinen matka Seili-musikaalin myötä 1910-luvun hospitaalin koskettaviin kohtaloihin jää pitkään mielen päälle. Paljon on yhteiskunnassamme muuttunut sadassa vuodessa, mutta paljon on myös samaa. Vierailuaikanamme koronatilanne oli nykyistä lievempi. Se näkyi myös yleisössä, jossa aivan jokaisella ei ollut maskia. Välitetään yhä toisistamme ja käytetään mahdollisuuksien mukaan maskia.
Seili. Musikaali särkyneiden sydänten saaresta 20.2.2021 saakka Salon Teatterissa. Mariankatu 3, Salo.
Syyskuinen aamu valkenee harmaana, kun saavun Turun saaristossa olevan Taalintehtaan vierasvenesatamaan. Luvassa on päivä merellä veneitä vuokraavan Midgnight Sun Sailingin kutsumana. Mukana on miehistön kolmen jäsenen, kansimies Mikaelin, veneen päällikkö Hannun ja perämies Iiron lisäksi bloggaajakollegat blogeista Anni Maaninka, Appa matkustaa, Elämän makuisia matkoja, Essi Maaninka ja Optimismia ja energiaa.
Vielä purjeveneeseen astuessani veneen ilmapuntarin viisari kiikkuu sateen ja vaihtelevan sään välimaastossa. Irrottaudumme laiturista, ja pian pilviverho alkaa rakoilla. Istahdamme sitlooraan eli veneen takaosan istumapaikoille, ja lähdemme purjehtimaan Saaristomerellä. Tästä tulee upea päivä!
Ensimmäistä kertaa purjeveneessä
Vaikka olen asunut aina meren äärellä, en ole aiemmin ollut purjeveneessä. On haaveideni täyttymys päästä ison purjeveneen kyytiin ja vieläpä näin täydellisessä kelissä! Taalintehtaalta lähdettyämme miehistö nostaa jennin eli keulapurje genoan ylös. On hiljaista ja lähes tyyntä. Veneemme lipuu rauhallista 4 solmun risteilyvauhtia, kilometreissä se on noin 10 km/h. Saan veneen päälliköltä luvan mennä kannelle, ja istahdan hetkeksi kannen keskiosaan maston viereen. Saaristomeren rauha on lähes rikkumaton.
Hetken päästä saamme bongailla alueen linnustoa, kun huomaamme harmaahaikaran istuskelevan yhden puun latvassa. Taivaanrannasta liitelee kohti pieni musta piste, ja arvelemme sen olevan merikotka. Vau! Kuulemma juuri viime viikolla miehistö näki näillä vesillä hylkeitä.
Saaristomerellä kelpaa purjehtia
Lähtösatamamme, vanha rautaruukkikylä Taalintehdas on Turusta 85 kilometrin päässä. Kemiönsaareen kuuluvalla Taalintehtaalla on hyvät palvelut, ja sieltä saa vaikkapa ruokatarpeet venereissulle. Venesataman vieressä on yhä jäljellä ruukkihistoriasta muistuttavat isot uunit. Täältä on kätevä lähteä purjehtimaan Suomen aluevesillä niin pitkälle kuin haluaa ja ehtii.
Purjehdimme kohti Högsåran saarta, ja ohitamme matkalla Storlandetin. Veneen päällikkö kertoo kiehtovan tiedon: juuri tuohon rantaan on 2. maailmansodan aikaan tuotu passiin panssarilaiva Väinämöinen (tai Ilmarinen, kuka näitä muistaa) ja peitelty tarkasti suojaverkoin. Rannassa on yhä nähtävissä koukkuja, joihin suojaverkot kiinnitettiin.
Rantauduttuamme Högsåraan ymmärrän, miksi Venäjän keisari Aleksanteri III vietti perheineen kesiänsä juuri täällä. Saarella on ihanan hiljaista, ja punagraniittiset tiet, kauniit vanhat puutalot ja tien vierellä laiduntavat lampaat hurmaavat minut ja muut. Söpössä punaisessa puutalossa oleva kesäkahvila Farmors Cafe on tältä kaudelta jo kiinni. Sinne täytyy päästä ensi kesänä!
Vuokravene on täysin varusteltu
Midnight Sun Sailingilla on 12 vuokravenettä. Viisi niistä on tällaista isoa, 51 jalan purjevenettä. Allamme oleva Dufour Gib Sea 51 S/Y Petite Mademoiselle on 15,8 metriä pitkä ja sen masto kohoaa noin 20 metrin korkeuteen. Keulapurjeen lisäksi on stora eli isopurje, jonka miehistö jossain vaiheessa myös avaa. Onpa komeaa purjehtia täysin purjein! Purjeiden lisäksi veneessä on tehokas moottori.
Olin utelias näkemään miltä purjeveneen sisätiloissa näyttää. Puuosat ovat tyylikästä kokopuuta, ja ikkunoista tulvii kauniisti luonnonvaloa. Yllättävän tilavan keittiö-olohuone-ohjauskeskus -tilan lisäksi S/Y Petite Mademoisellessa on viisi makuuhyttiä: neljä parisängyllä ja omalla wc:llä sekä kapteenin hytti wc-tiloineen. Sisustus on kompakti: esimerkiksi kapyysistä eli laivakeittiöstä löytyy luukkua nostamalla jääkaappi ja vetolaatikossa on ruokailuvälineet lajiteltuina. Veneen kone on ylös nostettavien portaiden alla. Yhteensä veneeseen mahtuu mahtuu 11+1 ihmistä.
Helppoa venevuokrausta Taalintehtaalla
Veneitä saa vuokrattua Midnight Sun Sailingilta sesonkiaikaan viikoksi ja keväisin ja syksyisin myös viikonlopuksi. Kiva idea kaveri- tai pariskuntaporukalle, perheelle tai vaikkapa työpaikan tyky-ohjelmaksi! Täysin varusteltuun ja siivottuun veneeseen tarvitsee ottaa mukaansa vain henkilökohtaiset tavaransa ja ruoka- ja juomatarpeet. Lisäksi vuokraaja tankkaa veneen ja tyhjentää reissun päätteeksi septitankit. Turvallisuusasioista ei tingitä, ja lähtiessään asiakas opastetaan veneen turvalliseen käyttöön.
Jos seurueessa ei ole kokemusta purjehtimisesta, voi tiedustella mahdollisuutta mönstrata eli palkata mukaan myös veneen päällikkö. Vakutuusasiat on hoidettu viimeisen päälle, ja Suomen aluevesillä purjehtiessaan käytössä on tarpeen tullen kattava huoltoverkosto.
Ensimmäinen purjehduskokemukseni on upea. Jännitin turhaan etukäteen veneen keinumista tai veneessä liikkumista. Purjehduskelimme on kaunis, ja vene ei keinu koko matkamme aikana. Veneeseen ja veneestä astuessaan kannattaa toki olla tarkkana, mutta pitävillä kengillä kannella on hyvä liikkua. Merellä vietetyn päivän jälkeen oloni on virkistynyt, ja on haikea hyvästellä reissuseura ja S/Y Petite Mademoiselle. Milloinkohan saan astua jälleen purjeveneen kyytiin?
Kesän 2021 Early Bird -venevuokraukset saa nyt marraskuun 2020 loppuun asti Midgnight Sun Sailingilta -15% normaalihinnoista koodilla ”EARLYBIRD” mainitsemalla tarjouksen varausta tehdessään. Lisää tietoa vuokrauksesta ja veneistä.
Arjen pilkahduksia 