Francesca Woodman: Enkelinä olemisesta

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Mutta viime aikoina olen huomannut että peilin sirpale on vain viilto silmäluomeen (New York 1979–1980), Nimetön (New York 1979–1980), Sarjasta Ankerias (Venetsia 1978)

Pieniä mustavalkoisia valokuvia niitä isommissa valkoisissa kehyksissä. Välissä valkea passepartout eli kehyspahvi. Monessa teoksessa on hahmoja, useimmiten naisia. Heilahtaneita, heiluvia, epäselviä, katse pois kamerasta. Monet alastomia. Johonkin kuvaan on rajattu näkyviin käsi, toisessa näkyy vain keskivartalo. Näissä Francesca Woodmanin valokuvissa on jotain todella kiinnostavaa, mutta samalla jotain, mistä en aivan saa otetta.

Astuessani Woodmanin Enkelinä olemisesta – On Being An Angel -näyttelyyn Suomen valokuvataiteen museossa odotan intensiivistä ja ehkä jopa liikuttavaa näyttelykokemusta. Amerikkalaisesta valokuvaajasta Woodmanista (1958–1981) on vaikea puhua mainitsematta hänen aikaista kuolemaansa. Väistämättä tämä tieto säilyy taustalla, kun lähden kiertämään näyttelyä. Toimiiko valokuva sielun peilinä, näenkö teosten edessä seisoessani Woodmanin sisimpään? Voinko nähdä kuvissa jopa lähestyvän kuoleman?

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, , Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Tutustuin Woodmanin teoksiin etukäteen netissä. Ruudulla pääsin tarkastelemaan niitä suht läheltä ja tarkkaan. Paikan päällä ja kehystettynä näyttelyssä monen teoksen vedostus paljastuu huomattavan pienikokoiseksi. Monia teoksia täytyy tarkastella lähietäisyydeltä, mutta silti tuntuu, että niihin ei täysin pääse kiinni. Pitäisi istahtaa alas, hengähtää, katsoa pitkään. Riittäisikö se siltikään?

Kehystys ja ripustus on kaunis. Itse näyttelytila, Kaapelitehtaan rouhean urbaani ympäristö, on muokattu teoksille sopivaksi harmaine ja vaaleanpunaisine seinäpintoineen. Yhdellä seinällä riippuu erikokoisia peilejä, joista ympäröivä tila, Woodmanin teokset sekä näyttelyvieraat heijastuvat. Näyttelyn on tuottanut Tukholman Moderna Museet, joka on myös pohjustanut ja kehystänyt teokset.

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Huomattavan monet teokset on nimetty Nimettömiksi. Tekopaikka ja -aika tarjoaa hieman lisätietoa. Muutamassa teoksessa nimi on runollisen pitkä, kuten ylläolevat En voinut enää soittaa, en voinut enää soittaa vaistomaisesti (Providence, Rhode Island 1977, vasemmalla) ja Ja minä olin unohtanut kuinka nuotteja luetaan (Providence, Rhode Island 1976).

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, , Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Nimetön (Providence, Rhode Island 1976)
Fransesca Woodman: , Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Nimetön (Rooma 1977–1978)
Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Nimetön (Providence, Rhode Island 1975–1978)

Teoksissa hyödynnetään paljon taiteilijan omaa kehoa sekä malleja. Huomioni kiinnittyy usein näiden ihmishahmojen lisäksi niitä ympäröiviin tiloihin. Monet kuvista on otettu rempallaan olevissa miljöissä, esimerkiksi hylätyn oloisissa taloissa. Yhdessä teoksessa hahmo on ahtautunut laatikkoon, toisessa hän sulautuu osaksi tapettia. Teoksessa Nimetön (Providence, Rhode Island 1975–1978) nuori nainen on sulloutunut tai sullottu kaappiin, jossa on täytettyjä eläimiä. Ovi on kuitenkin raollaan: nainen ei mahdu tähän muottiin.

Näyttelyn keskiosassa istahdan katsomaan Woodmanin videoteoksia, eräänlaisia making off -videoita. Ne syventävät näyttelykokemusta ja tuovat siihen ikään kuin vuorovaikutteisuutta. Kun koko näyttelyn ajan olen tiedostanut taiteilijan kuolleen nuorena, niin on jollain tapaa lohduttavaa nähdä hänet elossa ja työskentelevän videolla. On myös kiinnostavaa nähdä yhden näyttelyssä mukana olevan teoksen tekoprosessia.

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä karyatidit, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Karyatidi (luonnos Temppeli-projektia varten) (New York 1980), Karyatidi (New York 1980), Karyatidi (New York 1980)

Suurikokoinen teossarja Karyatidit (New York 1980) hätkähdyttää suuressa koossaan ja kauneudessaan. Näissä monimetrisissä diatsotyypeissä mallit on  verhottu laskostettuihin kaapuihin. Nimi viittaakin kreikkalaisten temppeleiden naishahmoisiin pylväisiin, karyatideihin.

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Nimetön (New York 1979)

Karyatidien jälkeen edessä on värivalokuvista koostuva sarja. Ne tuovat mustavalkoisiin,  monitulkintaisiin teoksiin piristävää vaihtelua. Värien mukanaolo tekee teoksista toiveikkaampia. Aivan kuin teoksessa poseerava hahmokin olisi jotenkin toiveikkaampi, leikkisämpi, vähemmän synkkä.

Kiersin näyttelyn rauhassa tutkiskellen. Oli mukavaa, että samaan aikaan näyttelyssä ei ollut liikaa ihmisiä. Annoimme huomaavaisesti toisillemme tilaa katsoa teoksia. Teoksia, joita en heti unohda.

Enkelinä olemisesta – On Being An Angel 15.10.2017 saakka. Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1, Helsinki. Tarjolla myös opastuksia.

Uudenkaupungin Vanhat Talot ihastuttaa

Piharakennus Uudenkaupungin Vanhat Talot -tapahtumassa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Kauniita ja omaperäisiä puutalokoteja, rakkaudella vaalittua vanhaa, upeasti entisöityjä pintoja, koristeellisia portteja ja idyllisiä sisäpihoja. Yhteisöllisyyttä, pikkukaupunkilaista vieraanvaraisuutta, remonttivinkkien ja -ideoiden jakoa ja vau-elämyksiä.

Tätä kaikkea ja paljon muuta tarjosi Uudenkaupungin Vanhat Talot -tapahtuma, joka järjestettiin jo seitsemättä kertaa 2.–3.9.2017 Koteja, pihoja, julkisia kohteita, puoteja sekä kahviloita oli mukana noin viisikymmentä, joista noin puolet yksityiskoteja. Myös Uudenkaupungin museon kohteet olivat avoinna.

Elokuvateatteri Kuvala ja katunäkymää Uudessakaupungissa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Katunäkymää Uudestakaupungista, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Tapahtumaan sai ostaa lipun joko yhdelle tai kahdelle päivälle esimerkiksi Uudenkaupungin torin myyntipisteeltä tai Matkailutoimistosta Vanhalta Raatihuoneelta. Mukaansa sai kohdekartan sekä erityisesti yksityiskohteissa tarpeelliset kengänsuojat, oltiinhan menossa käymään toisten kotona. Kohteet oli merkitty portinpielessä komeilevin tapahtumatunnuksin sekä paikoin värikkäin ilmapalloin.

Katunäkymää Uudestakaupungista

Katunäkymää Uudestakaupungista, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Uudessakaupungissa on maan parhaiten säilyneitä empiretyylisiä puutalokorttelialueita. Myös uusrenessanssityyli on edustettuna. Viimeiset kaupungissa riehuneet palot vuonna 1846 ja 1855 tuhosivat merkittävän osan kaupungin puutaloista. Onneksi ei kuitenkaan aivan kaikkia, ja myös jälleenrakennuksen aikaansaannokset ovat upeaa työtä.

Kohteita kierrellessä näki upeasti entisöityjä ja ylläpidettyjä rakennuksia. Osaa olivat samat asukkaat asuneet rakkaudella jo vuosia, osan omistajuus oli vaihtunut hiljattain, ja hihat oli kääritty reippaasti kunnostustöihin. Kenties kaksi vuotta sitten, viime tapahtuman aikaan, nykyiset asukkaat eivät osanneet aavistaa esittelevänsä nyt uutta kotiaan vierailijoille.

Pihoilla myytiin käsitöitä, kirppistuotteita sekä kahvia ja leivonnaisia. Yhdellä pihalla myytiin siikasoppaa, toisella käytiin kauppaa purjeesta, joita taisi olla montakin myynnissä. Onhan tämä vannoutuneiden veneilijöiden kaupunki.

Katunäkymää Uudestakaupungista, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Katunäkymää Uudestakaupungista, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Katunäkymää Uudestakaupungista, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Monessa kohteessa esiteltiin talon historiaa ja vaiheita esimerkiksi alkuperäisten talonkirjojen, historiallisten valokuvien sekä remonttikuvien kautta. Esillä oli myös remonteissa säästettyjä tapettikerroksia. Asukkaat myös kertoivat auliisti talonsa vaiheista sekä remonttiprojektistaan.

Yllättävän moni koti oli remontoitu kahden tai kolmen asunnon talosta yhden perheen kodiksi. Työläs, mutta varmasti palkitseva urakka! Vanhasta ajasta muistuttivat monet sisäänkäynnit ja peilikuvamainen huonejako. Ei voinut kuin ihmetellä tuota paneutumisen ja kädentaito-osaamisen määrää! Näitä puutaloja asutaan, niissä ei vain asuta.

Uudenkaupungin Työväentalo, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Uudenkaupungin Työväentalo, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Uudenkaupungin Työväentalo, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Uudenkaupungin Työväentalo, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Kauniisti remontoidulla ja ylläpidetyllä, 110-vuotta täyttäneellä Uudenkaupungin Työväentalolla (Ylinenkatu 12) esiteltiin talon vaiheita pienen historiikin kera. Lama-aikana maaliliikkeeksi vuokratulla, Uudenkaupungin Sosiaalidemokraattien omistamalla Työväentalolla on nykyään paljon toimintaa, ja sitä voi vuokrata esimerkiksi yksityistilaisuuksiin. Nyt siellä oli kirpputori ja kahvio. Täällä on tullut aikoinaan käytyä niin tanssiharjoitusten kuin huutokauppojenkin myötä. Ja muistin oikein – sisäpihalle avautuva veranta on edelleen upea!

PikkuKylän Puoti ja Runonkulman galleria, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

PikkuKylän Puoti ja Runonkulman galleria, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

PikkuKylän Puoti ja Runonkulman galleria, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Uudet tuttavuudet olivat puolestaan Pikkukylän Puoti ja Runonkulman Galleria (Ylinenkatu 38 B) keskustan toisella laidalla Uudenkaupungin Vanhan Kirkon lähellä. Galleriassa on 30.9.2017 saakka Mervi Levasen Väriympyröitä-näyttely, jonka vaneripalloteokset ovat upean värikkäitä ja kekseliäitä. Kauniita kotimaisia käsitöitä myyvän puodin ja taidegallerian kanssa samassa tilassa toimii myös taidelainaamo.

Auringonkukkia Uudenkaupungin Vanhat Talot -tapahtumassa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Tapahtumassa pääsi kurkistamaan myös rakennuksiin, joihin ei välttämättä tavallisesti tulisi mentyä tai ole edes ole pääsyä. Kävin ensimmäistä kertaa Helluntaiseurakunnan Rukoushuoneella (Ylinenkatu 11). Se on remontoitu yksityiskodista 1970-luvulla seurakunnan käyttöön kuulemma vielä hevosia apuna käyttäen. 1970-luvun ajankuva oli vielä vahvasti näkyvissä.

Vierailin myös Päiväkoti Tilkkutäkissä (Vuorikatu 13), joka on aikoinaan rakennettu yksityiskodiksi. Monet muistavat tämän keltaisen puurakennuksen osana Seikowin koulua. Päiväkodissa esiteltiin rakennuksen historiaa kivasti vanhoin valokuvin. Miten yllättävän vähän kaupunki näyttikään muuttuneen!

Lue myös Johannan kirjoitus kahden vuoden takaisesta kierroksestamme.

Uudenkaupungin Vanhat Talot -tapahtuma jälleen kahden vuoden päästä 2019. Jos et millään malta odottaa, niin voit tutustua lähemmin moneen kohteeseen Päivi Sappisen ja Tuija Talvitien Uudenkaupungin Vanhat Talot -kirjassa, joka on yksi virallisista Uusikaupunki 400 -tuotteista.

Tapahtuman järjestää Uudenkaupunkin Vanhat Talot ry. Uusikaupunki, Vakka-Suomi, merem parttal.

Ahvenanmaan merenkulkumuseo – koko perheen retkikohde!

Saana-tunturilla on jo satanut lunta ja Turussakin aamut ovat viilenneet. Pieni paluu kesäloman aurinkoisiin päiviin on siis paikallaan. Heinäkuussa teimme Susannan ja lasten kanssa muutaman päivän retken Maarianhaminaan. Tuo lapsille vain laivan ikkunasta tuttu kaupunki valloitti koko seurueen. Yksi matkan päämääristä ja kohokohdista oli Ahvenanmaan merenkulkumuseo, kuinkas muutenkaan.

Ahvenanmaan merenkulkumuseo ulkoapäin

Ahvenanmaan merenkulkumuseo eli Ålands sjöfartsmuseum, sijaitsee kauniissa rinteessä sataman kupeessa, josta avautuu näkymä merelle. Museoon on helppo löytää niin kaupungin kuin risteilysataman suunnasta. Mutta jos epäilys vaivaa tai suuntavaisto on olematon, on katukiveyksiin teipattu kompassia kuvaavia opasteita oikean suunnan löytämiseksi. Hauskana lisänä opasteissa on myös minuuttimäärä museoon saapumiselle. Loistava keksintö kärsimättömien lasten (ja ehkä aikuistenkin) hermojen rauhoittamiseksi. Matkaa keskustasta ei kävellen montaa minuuttia museolle ollut, ja se sujui hyvin aurinkoisessa kelissä kadun varren taloja ihmetellen ja ihaillen.

Ahvenanmaan merenkulkumuseon katuopaste

Ahvenanmaan merenkulkumuseon opaste

Museokierroksen alussa olo oli hetken aikaa epätoivoinen: näyttelykokonaisuuksia tuntui olevan lukemattomia, kerroksiakin museossa kolme, lapsia matkassa kaksi ja aikaa rajallinen määrä ennen laivan lähtöä. Epätoivon tunne laantui kuitenkin nopeasti innostuksen tieltä, kuopus ymmärsi nukahtaa päiväunille ja esikoinen lähti omatoimisena ratkomaan kassalta saamaansa museon oman maskotin, laivarotta Rubyn aarrereitin visaisia kysymyksiä.

Suomen museoliitto valitsi Ahvenanmaan merenkulkumuseon Vuoden museoksi 2016. Enkä ihmettele, näyttelyosuudet olivat kiinnostavia. Niissä oli juuri sopivassa suhteessa erityisiä yksityiskohtia ja yleisempää tietoa. Merenkulkua käsiteltiin niin työn kuin vapaa-ajan näyttämönä. Korkeita mastoja ja ahtaita hyttejä, matkamuistoja kaikilta maailman meriltä ja tarinoita niin merelle lähteneistä, mereen päätyneistä kuin niistä kotiinjääneistä. Harvemmin enää jaksan ehdin jokaista näyttelytekstiä lukemaan, mutta siltikin lähdin museolta uutta tietoa uhkuen kotimatkalle. Erityisesti pidin siitä, miten museossa oli tuotu esille yksittäisiä henkilötarinoita, ja aivan erityisesti siitä, miten mukaan oli poimittu naisia ja heidän tarinoitaan vaikka usein merenkulkukulttuuri nähdään niin miehisenä asiana.

Ahvenanmaan merimuseo

Laivan keulakuvia Ahvenanmaan merimuseossa

Myös visuaalisesti museo oli kiehtova, niin esineet kuin niiden esillepano houkutti tutustumaan. Osa näyttelyvitriineistä oli rakennettu merimiesarkkuja mukaillen ja joiden sisälle pääsi kurkistamaan ylhäältä päin mutta myös lyhyemmät museovieraat oli huomioitu. Erityisesti pidin merimiesten ja matkaajien matkamuistoista kootusta kuriositeettihuoneesta, jonka seinistä nuo ympäri maapalloa Ahvenanmaalle päätyneet esineet pursusivat. Esillä oli niin koristeltuja strutsin munia, pingviinin höyhenillä kuorrutettuja mattoja, piraijakaloja, valaan penis ja korva, hain selkäevä ja albatrossin nokka. Samasta huoneesta löytyi myös maailman toiseksi ainoa säilynyt vanha merirosvolippu, joka haalenneena ja vaalenneenakin on malliesimerkki merten kauhujen lipusta irvistävine pääkalloineen.

Ahvenanmaan merenkulkumuseon näyttelyvitriini

Ahvenanmaan merenkulkumuseon näyttelyvitriinissä on esillä matkamuistoja maialman meriltä

Museossa vierailija ei jää vain näkijän ja lukijan asemaan, vaan näyttelyissa on panostettu kokemiseen ja tekemiseen. Museon omat ”rör och gör” -pisteet kehoittavat syventymään solmujen oikeaoppiseen solmimiseen, harjoittelemaan rahtilaivan lastausta ja laulamaan karaokea kuten railakkaimmalla risteilyllä konsanaan. Kaikki olivat sellaisia, joista niin lapsi kuin aikuinenkin jaksoi kiinnostua. Lisäksi lapsille oli oma leikkihuone, jossa pääsee tutustumaan niin pimeässä hohtavaan merenalaiseen maailmaan kuin kiipeämään meren pinnalle tutustumaan siihen tutkijan silmin. Huone oli hieno ja lapsi onnellinen siellä seikkaillessaan, mutta omasta mielestäni museon edellinen lapsille rakennettu oma seikkailutila/näyttely Matkalla Chiiffin ja Sally Jonesin kanssa, johon pääsin tutustumaan Forum Marinumissa sittenkin vei voiton.

Ahvenanmaan merenkulkumuseossa riittä koettavaa lapsillekin

Ahvenanmaan merimuseon näyttelyvitriini matkustajaliikenteestä

Jos ja kun seuraavan kerran matkaan Ahvenanmaalle ja Maarianhaminaan, suuntaan varmasti myös merimuseoon uudelleen. Ahvenanmaan merenkulkumuseo on juuri sellainen museokohde, jossa voi vierailla useamman kerran ja aina sieltä löytyy jotain uutta kiinnostavaa vaikka koko perheelle. Ja museovierailu ei katso vuodenaikaa, jos kesälomaan on vielä liian pitkä aika, kolkuttelee koululaisten syysloma jo aivan nurkan takana!

 

Untamalan esihistoriallinen kylä

Untamalan kylän kylänraittia, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Valtatie 8:n molemmin puolin levittäytyy Untamalan kylä. Tämän Laitilalle kuuluvan kylän ohi on tullut ajettua lukuisia kertoja, mutta aiemmin en ole sinne tullut poikenneeksi.  Nyt uteliaisuus vie voiton, ja auto kaartaa Hannunvaakuna-kyltin viitoittamana Vähäflikan kesäkahvilan pihaan.

Untamalan kylän kylänraittia, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kylän kylänraittia, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamala sijaitsee noin viisi kilometriä Laitilasta Rauman suuntaan. Kylä on tuhansia vuosia vanha ja asutusta on ollut jo rautakaudella. Keskiajalta peräisin oleva kylänraitti on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Kesäkahvilan lisäksi vierailija pääsee nauttimaan idyllisestä miljööstä vanhoine puutaloineen, niittyineen, peltoineen, lampaineen ja kulttuuripolkuineen.

Untamalan kylän kylänraittia, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kylän kylänraittia, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Kahvilan vieressä on Pyhän Pietarin kirkko, joka on tiekirkko. Kylän pitkään historiaan on aiemmin perehdyttänyt Museoviraston Untamalan Arkeologinen opastuskeskus, joka on ollut ilmeisesti suljettuna jo muutaman vuoden.

Pyhän Pietarin kirkko Untamalassa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Pyhän Pietarin kirkko Untamalassa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Kaunis puukirkko on vuodelta 1785 ja avoinna kesäaikaan. Kirkon vierestä lähtee parin kilometrin pituinen kulttuuripolku. Sinne siis, kuppikiviä katsomaan! Ehkäpä kahvilasta osattaisiin neuvoa matkailija paremmin perille, sillä löytäminen on hieman haasteellista ilman näkyviä opasteita. Tästähän sukeutuu seikkailuretki!

Untamalan kuppikivet, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kuppikivet, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Lammasaitauksen jälkeen kasitien reunassa alkaa vihdoin näyttää lupaavalta. Puuportaita ylös ja alas niitylle ja jonkun aiemman vierailijan tallomaa polkua ylös pienelle mäelle. Tuo sammaleinen kivi pihlajineen näyttää jo oikeansuuntaiselta: olisiko se jo se kuppikivi?

Ai mikä kuppikivi? Kuppikivi, uhrikivi, jumalten jalanjäljet..Rautakautisina uhripaikkoina uumoilluille kiville on uhrattu noin viisisenttisiin, pyöreäpohjaisiin kuppeihin esimerkiksi viljanjyviä tai lehmän ensimaitoa. Vainajille, hedelmällisyyteen, parannukseksi, karjaonneksi, arvellaan.

Tuo sammaleinen kivi tuottaa pettymyksen, mutta kas, mäennyppylän alla pellon reunalla on pieni opastekyltti. Kahlatkaamme siis kasvien läpi sinne! Ja vihdoin edessämme on muinaisjäännös.

Untamalan kuppikivet, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kuppikivet, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kuppikivet, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Untamalan kuppikivet ja pellonreuna, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Kurjenkellojen ja muiden kauniiden kukkien ympäröimän kiven kuopissa on viljaa ja kasvinpalasia. Polvia myöten vakkasuomalaisessa niityssä tuumin onkohan se pelkkää sattumaa.

Untamalan kylä, Untamontie 79, Laitila. Kirkko ja kesäkahvila ovat avoinna vielä muutaman kesäpäivän, tarkemmat aukioloajat kannattaa tarkistaa.