Salaperäinen Seili

Seilin postilaituri, Seili, Nauvo, ParainenOn pilvinen heinäkuun sunnuntai. Entinen merenkulun koululaiva M/S Fanny kyntää vihreäsävyistä merta. Valkoiset tyrskyt iskeytyvät aluksen laitaa vasten. Noin kahden tunnin paikkeilla vauhti alkaa hiljalleen hidastua. Edessä siintää laituri ja punaisia varastorakennuksia. Näkymä saa aikaan kylmät väreet: olemme saapuneet Seiliin, pienelle saarelle Turun saaristossa.

Seilin postilaituri, Seili, Nauvo, ParainenToisin kuin useimmilla Seiliin historian saatossa tulleilla, minulla on taskussa myös paluulippu. Varustuksenani on eväitä ja kamera arkkulautojen sijaan. En voi olla miettimättä tätä vastakohtaisuutta laivasta noustessani.

Olen lukenut ja kuullut saaresta niin paljon, että tuntuu lähes epätodelliselta astella hiekkatietä kohti saaren keskusta,  hospitaalia. Tämä paikka ei ole olemassa pelkästään kertomuksissa ja populaarikulttuurin tuotoksissa, vaan on ihan oikeasti olemassa oleva saari Airistolla, Paraisten Nauvossa.

Seili toimi 1600 – 1700 -luvulla lepraan sairastuneiden ihmisten sijoituspaikkana. Saari valikoitui tähän tarkoitukseen muun muassa eristyneisyytensä ja hautaamiseen sopivan maaperänsä ansiosta. 1700-luvulta vuoteen 1962 Seilissä toimi mielisairaala. Vuodet 1880 – 1962 hospitaali oli vain naisille.

Seiliin päätyi lepraan ja erilaisiin mielen sairauksiin sairastuneiden lisäksi muun muassa psoriaatikkoja, kuuroja, sokeita sekä yhteiskunnan normien sisään mahtumattomia ihmisiä. Seiliin ei päästy parantumaan, vaan sinne jouduttiin pääasiassa loppuelämäksi.

Päärakennus ja porttirakennus Seilin saarella, Nauvo, Parainen

Seilin Saari, Nauvo, Parainen

Seilin Saaren päärakennus, Nauvo, Parainen

Seilin Saaren päärakennus, Nauvo, ParainenSaavun nykyisessä asussaan 1800-luvulta peräisin olevan hospitaalin pihalle. Tuossa on nuo keittiön portaat, jotka näkyivät Seilin naiset -dokumentissa. Tästä portista puolestaan astutaan hospitaalin piha-alueelle. Sinne, missä vain tietyillä houruinhuoneen potilailla oli oikeus mennä jaloittelemaan. Tuossa köynnöksen peittämässä vasemmassa siivessä asuivat loppuajan naispotilaat.

Potilashuone päärakennuksessa Seilin saarella, Nauvo, Parainen

Päärakennus Seilin Saarella, Nauvo, Parainen

Seilin saaren kahvila, Nauvo, ParainenPäärakennuksen kiviseinät seisovat jylhinä ja äänettöminä. Piha-alueella on vehreää. Rakennuksen toisessa siivessä on nykyisin ravintola. Astuessani sisään odotan jonkinlaista aikamatkaa 1800-luvulle. Tilat huokuvat kuitenkin 1960 – 1980 -lukulaista julkisten tilojen estetiikkaa.

Mielisairaalan aikana potilailla oli omat huoneet. Seinät oli kuvioitu säntillisen ruudulliseksi niin, että sekaisin oleva mieli jäsentyisi niitä tuijotellessa. Yksi tällainen potilashuone on vieraiden nähtävissä rakennuksen 1. kerroksen käytävässä.

Mielisairaalan lopetettua toimintansa saarella on toiminut vuodesta 1964 Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos. Täällä tehdään ympärivuotisesti tutkimusta mm. punkeista sekä meriympäristön tilasta. Välillä saarelle pyrähtävät matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan opiskelijat kenttäkursseilleen. Saarella on myös hospitaali-aikojen työntekijöiltä perittyjä asuntoja. Tämä on joidenkin ihmisten koti tai kesäpaikka.

Peltomaitikka Seilin Saarella, Nauvo, Parainen,

Seilin Saari, Nauvo, ParainenKiireisestä ja meluisasta kaupungista tulleena Seilissä on hiljaista. Äänimaisemana on puissa kahiseva tuuli ja vastaantulevien ihmisten puheensorina. Heidän mukanaan tulleet koirat haukkuvat. Kesän ajan maisemanhoitajina ahkeroivien lehmien ammunta kantautuu niityiltä.

Luonto on kaunista. Myöhäinen kevät näkyy täälläkin: syreenit ovat juuri lopettaneet kukintansa. Täällä voi nähdä myös harvinaisuuksia: uhanalaista luontotyyppiä, perinnemaisemaa sekä esimerkiksi uhanalaisen peltomaitikan Suomen suurimman esiintymän. Teiltä ei siis tule poiketa. Suojelualueeksi luokiteltu saari on osa valtakunnallisesti arvokasta Airisto – Seili -maisema-aluetta.

Seilin ja kirkkoniemen välinen osuus, Seili, Nauvo, Parainen

Kirkkoniemellä muistomerkki lepraan kuolleille, Seili, Nauvo, ParainenKävelen hospitaalirakennukselta kohti Kirkkoniemeä. Se on ollut aikoinaan oma saarensa, joka maankohoamisen myötä tuli osaksi Seiliä. Yhdysosassa on kaunis tervaleppämetsä.

Saavun Seilin museokirkon eteen. Männikkö kohoaa kirkon molemmin puolin komeana. Tuolla oikealla rannan tuntumassa on monelle tuttu sääksikamera. Etuoikealla on leprapotilaiden muistoksi pystytetty risti. Heidät on mahdollisesti haudattu niityn takana olevaan hiekkamaastoon.

Seilin kirkko, Seili, Nauvo, Parainen

Seilin kirkko, Seili, Nauvo, Parainen

Seilin kirkko, Seili, Nauvo, ParainenPiipahdan kirkossa. Sitä ylläpitää Metsähallitus sekä Pro Seili-Själö ry, jonka jäsenet pitävät kirkkoa avoinna yleisölle. Ulkoa punainen kirkko yllättää: sisältä se on vaatimattomasti paljasta hirttä. Ainoa väriläiskä on Sylvi Kekkosen aikoinaan lahjoittama kirkkaanpunainen alttarivaate. Ristinmuotoisen kirkon yhdessä päädyssä on oma ulko-ovensa. Tämä osio on myös aidattu. Ilmeisesti täällä istuivat spitaaliset.

Kirkon takana oleva hautausmaa vetää hiljaiseksi. Siellä on yllättävän vähän hautoja verrattuna saarella viimeiset hetkensä viettäneisiin. Uusimmat hospitaali-ajan haudat ovat 1950-luvulta. Karut, valkoiset ristit eivät paljoa naisten tarinoista kerro.

On tullut aika lähteä kotiin. Istun Postilaiturin penkillä ja nojaan varaston seinään. Edessäni siintää Airisto ja viereiset saaret. Repussani on kamera, jonka muistikortti on pullollaan päivän aikana otettuja kuvia. Niihin ja saaren historiaan ja kohtaloihin tulen vielä palaamaan.

Laivayhteys Turun Aurajoelta Seiliin kulkee päivittäin 13.8.2017 saakka. Skärgårdskompaniet tarjoaa päärakennuksessa ravintolapalveluita sekä eri puolilla saarta majoitusta. Saarella on myös vierasvenelaitureita. Saarella ei ole museota, joten opastettu kierros voi olla paikallaan.

Stundarsin ulkoilmamuseo – matka pohjalaiseen maalaiskylään

Stundars

Yhdeksänkymmentäluvun loppuvuosina vanhempani suunnittelivat mökin rakentamista. Muistan, että tuolloin pohjoispohjalaiset juuret omaava äitini ja minä haaveilimme punaisesta pohjalaistalosta valkoisine ikkunalistoineen, paritupineen ja tasaisine ikkunarivistöineen. Nuo ideoista piirroksiksi siirtyneet haavekuvat ovat edelleen nähtävissä tuon aikaisen päiväkirjani sivuilla.  Yhteinen haaveemme ei kuitenkaan koskaan toteutunut ja hyvä niin, perinteinen pohjalaistalo keskellä pohjoiskarjalaista vaaramaisemaa olisi sittenkin ollut kuin kala kuivalla maalla.

Muisto tuosta mökkiunelmasta nousee silti usein loma-aikoina mieleeni. Syy tähän on yksinkertainen: saan viettää monet näistä lomapäivistäni puolisoni lapsuusmasemissa Etelä-Pohjanmaan lakeuksien keskellä. Teiden varsilla notkuvat juuri nuo muistojeni ihastuttavat rakennukset, toiset yhä edelleen asuttuina, toiset valmiina notkahtamaan ja kohtaamaan maankamaran seuraavan tuulenpuuskan myötä.

Tällä lomalla pääsin perehtymään vielä lähemmin tähän pohjalaiseen maalaistunnelmaan. Automatka Vaasaan muuttui ihastuttavaksi museoretkeksi, kun puolisoni isä päätti suunnata autonsa keulan kohti matkan varrella olevaa Mustasaaressa sijaitsevaa Sulvan kylää ja Stundarsin ulkoilmamuseota. Ihastuminen paikkaan oli miltei yhtä nopeaa ja rajua kuin taivaalta päällemme vyöryvä rankkasade ukkosenjyrinän säestämänä. Vallitsevaa ilmaa kohtaan osoittamastani epäluuloisuudesta huolimatta kaikki kääntyi kuitenkin hetkessä parhain päin kuten vain suomenruotsalaisen maiseman keskellä voi: kahvihetken jälkeen paahtava aurinko lipui esiin pilviverhojen takaa ja vain lukuisat vesilätäköt jäivät muistuttamaan sadekuurosta.

Stundars

Stundarsin ulkoilmamuseo

Stundarsin käsityöläiskylä on samalla museoalue ja kulttuurikeskus. Sen tarkoituksena on vaalia ja jakaa ruotsinkielisen Pohjanmaan kult-tuurihistoriaa elävällä tavalla. Ulkoalueelle on koottu rakennuksia Mustasaaren ja Vaasan alueelta kuutisenkymmentä. Sieltä löytyy 1900-luvun alun pohjalaisen elämänmenon koko kirjo: vauras maalaistalo luhtiaittoineen ja leivintupineen, käsityöläisten asunnot pajoineen ja työvälineineen, tilattomien ja mäkitupalaisten kodit, postitoimisto ja kauppa sekä ne perinteiset ulkorakennukset sekä tietenkin vaivaisukko heti portilla muistuttamasta tämänkin perinteen olemassaolosta. Lisäksi alueella on useita näyttelyitä kesän aikana eri tiloissa ja paikan tapahtumakalenterissa riittää varmasti kaikille jotain kiinnostavaa ympäri vuoden markkinoista vohvelipäiviin ja käsityönäytöksiin.

Museoalue on pyritty luomaan eläväksi kyläksi ja mielestäni tässä on onnistuttu erinomaisesti vaikka kaatosade olikin karkoittanut muut museovieraat paikalta. Talonpoikaistalon pihassa tuoksuu kanankakka, pihan toiselta laidalta kuuluu vasikoiden ammunta ja sisätiloissa tuoksuu tuoreet paistokset. Kolme ajan asuihin pukeutunutta työntekijää jaksoivat jakaa tietouttaan pirteinä rakennuksesta toiseen, eikä enempää vaadittu. Museon välitön tunnelma tarttui koko seurueeseen hetkessä. Pyykkärin kadotessa hetkeksi nurkan taakse lapsi upotti kätensä pyykkiveteen onnellisena ja tarmokkaana, paappa vasaroi nikkariaitassa puuhevosen ja puoliso intoutui musisoimaan valokuva-ateljeessa rekvisiittana olleine olkihattuineen. Itse jäin pitkäksi aikaa haaveilemaan lammashaan takana avautuvasta näkymästä: 2000-luvun Sulvan kylän idyllistä, joka ei ulkonäöllisesti museon maailmasta poikennut. Ehkä sittenkin joskus toteutan tuon lapsuuden haaveeni ja istun oman punaisen pohjalaismökkini pihalla nauttimassa kahvia ruusukupista keskellä näitä lakeuksia.

Stundarsin ulkoilmamuseo

Stundarsin ulkoilmamuseo

Stundarsin ulkoilmamuseo

Stundarsin museo

Stundarsin museo

Vuosi museokortin kanssa

Museokortti

Kesäkuun lopulla minun ja Museokortin yhteistä taivalta tuli vuosi täyteen. Oli siis aika pysähtyä olennaisten kysymysten äärelle: kuinka usein korttia todellisuudessa käytin, muuttiko kortti vapaa-aikani käyttöä ja maksoiko kortti itsensä vuoden aikana takaisin?  Jatkaisinko matkaamme  vielä seuraavaan kesään saakka vai olisiko aika löytää uusi polku elämälle? Lähdin tarkastelemaan vuoden aikana tekemiäni museovierailujani. Vaikka blogissa olenkin jakanut monia näistä kokemuksista, ovat monet näistä jääneet ilman julkisuutta. Blogin sijaan varsinainen apu päätöksen puntaroinnissa olikin Museokortin asiakassivut, jonne ovat tallentuneet kaikki museokorttivierailuni päivämäärineen (päivitys tehty kevään 2016 aikana).

Korttia olen vilautellut eri museoissa yhteensä 24 kertaa, siis muutaman kerran kuukaudessa. En tiedä, miten omat museokäyntimääräni suhteutuvat muiden kortin käyttäjien vierailuihin, mutta kun ottaa huomioon, että näiden museokorttikohteiden lisäksi sain laskettua parikymmentä opintoihin/projekteihin/töihin liittyvää museokäyntiä, piipahdukset kotimaan rajojen ulkopuolen museoissa ja muutaman ilmaismuseovierailun, näytän viettäneeni varsin hyvän ja aktiivisen museovuoden. Eri kuukausien välillä vaihtelua ei oikestaan ollut, vain marraskuussa olen paennut syystalven ankeutta muita kuukausia enemmän museoihin. Itse olisin ajatellut kesän olevan aktiivisin museoaika.

Toisin kun kortin hankkiessani ajattelin, Museokortti ei kohdallani valitettavasti laajentanut museorepertuaariani. Yhtään ennennäkemätöntä museota ei korttivierailuissani ole ja Turku on edelleen minun museokaupunkini. Vaikka Museokortti mahdollistaakin museomaailman avartumisen, ei se valitettavasti poista aikataulu- ja välimatkaongelmia: yhtä kaukana ne vielä kokemattomat ja mieltäkiehtovat museokohteet edelleen ovat. Tästä huolimatta ei museokorttivuoteni ole ollut tylsä! Vaihtuvat näyttelyt, opastukset ja seura ovat taanneet aina uuden elämyksen, vaikka kohteet ovatkin usein toistaneet itseään. Museokortti on myös mahdollistanut sen, että olen saattanut käydä katsomassa saman näyttelyn useampaan kertaan, piipahtanut tuttujen teosten ääreen Turun taidemuseon toiseen kerrokseen, vaikka vain sadekuuron ajaksi hengähtämään, tai olen rynnännyt pikaisesti Kiasman salien läpi ennen Turun bussiin juoksemista (vaikka paremmalla aikatauluttamisella toki saisi suuremman nautinnon). Vuoden aikana Museokortin ympärille on rakennettu myös erilaisia yhteisretkiä, klubeja ja kokoontumisia, mutta itselleni ne ovat vieraita. Minulle riittää kortin antama mahdollisuus nopeaan ja helppoon sisäänpääsyyn itse valitsemassani paikassa ja seurassa ilman turhia kommervenkkejä ainakin toistaiseksi.

Entä se aina kaikkia kiinnostava taloudellinen hyöty, tuliko takkiin vai säästinkö? Saadessani Museokortin olin vielä muutamia hetkiä opiskelija. Tuolloin museokortin 54 euron (nyt uutena 59e) periaatteessa vähäinen hinta kattoi aika monta opiskelijalounasta, joten kortin hankkiminen ei välttämättä ole kaikkien prioriteettilistan kärjessä. Museokäyntieni mukaan kortin avulla, jo vähennettyäni sen hinnan laskelmista, lompakkooni on jäänyt vuoden aikana noin 60-130 euroa enemmän rahaa (summan vaihtelu selittyy epämääräisellä opiskelija/työtön/aikuinen-statusvaiheilullani). Ja Turun museot sentään ovat verrattain halpoja nykyisen pääkaupungin kohteisiin nähden! Eli kyllä, Museokortista on ollut aivan todellista säästöä vaikka osa näistä rahoista onkin huvennut suoraan museokauppojen- ja kahviloiden kassojen kätköihin tai hintaan kuulumattomiin opastusmaksuihin.

Varsinkin Museokortin alkuaikoina monet toivoivat lapsille omia kortteja, joten mielenkiinnosta laskeskelin myös sellaisen mielekkyyttä. No, päiväkoti-ikäisen lapseni kanssa tehdyt museovierailut eivät ole suurta lovea vuodessa lompakkooni tehneet, kustannuksia on tullut alle 20 euroa mutta yhteisiä muistoja sitäkin enemmän. Pelkkien kustannusten karsimiseksi en ehkä tällä hetkellä Museokorttia lapselle hankkisi, vaikka sellainen olisikin olemassa ja hinta olisi aikuisten korttia huokeampi. Vuoden tai kahden päästä tilanne kuitenkin voisi olla jo toinen, kun ainakin Turussa jo kouluikäisen museovierailut  maksavat enemmän kuin tarhaikäisen, eikä alaikäisille välttämättä ole tarjolla ilmaista museokäyntiä. Ja jos lasten kortista voisi häivyttää henkilökohtaisen omistajuuden, monilapsiset perheet varmasti innostuisivat: monta kärpästä lasta samalla kortilla. Lasten Museokortin myötä voisin myös lopettaa kolikoiden laskemisen kassalla, kun kaikki perheestä voisivat antaa korttinsa kuitattaviksi kassalle. Ja rahallisen hyödyn lisäksi näen lasten museokortin ideoinnissa vielä yhden tärkeän mahdollisuuden: lasten ja nuorten kannustamisen museovierailuihin. Ehkä oma Museokortti herättäisi yhtä suuren innon kuin omalle lapselleni kävi ensimmäisen kukkaron saatuaan: hän kun olisi ollut valmis maksamaan mitä tahansa ja missä tahansa kunhan vain olisi päässyt käyttämään ja näyttämään upouutta kukkaroaan.

Pähkäily yhteiselomme jatkamisen suhteen ei lopulta tuottanut suurtakaan tuskaa, vaaka kallistui selkeästi kortin hyödyllisyyden kannalle kuten todellisuudessa arvelinkin. Varsinaista muutosta vapaa-aikaani kortti ei tehnyt, museot ovat ennenkin olleet se helpoin ja kiinnostavin paikka kuluttaa aikaa. Nyt vain lähteminen museoon on entistä yksinkertaisempaa ja toisaalta spontaanimpaa. Ensi kesään mennessä aion myös yrittää löytää ainakin muutaman itselleni tuntemattoman museon, joihin ihastua.

Millaisia teidän museokorttivuodet ovat olleet?

Melkein täydellinen satumatka eli retki Sagalundiin

Sagalund

Sagalund

Sagalund

Koska kaatosade ropisee ikkunaan ja Ranskasta kantautuu suru-uutisia, on aika hetkeksi viivähtää satumaailmassa: Kemiönsaarella sijaitsevassa Sagalundin museossa. Se on paikallishistoriaa esittelevä ulkoilmamuseo ja kasvitieteellinen puutarha, jonka pihapiiristä löytyy monia alueelle merkityksellisiä rakennuksia kuin perinnekasveja. Museoalue on perustettu jo vuonna 1900 paikallisen kansakoulunopettajan, Nils Oskar Janssonin, innostuksesta. Hän muodosti museoalueen koulunsa ympärille ja eli eläkevuotensa pihapiirin ihastuttavimmassa rakennuksessa, Villa Sagalundissa. Vretan koulua ja huvilaa lukuunottamatta rakennukset on siirretty paikan päälle, kaikki ovat kuitenkin alkuperältään kemiöläisiä. Viimeinen rakennus, Fallan talo tuotiin paikalle vasta 2000-luvun alussa. Ruotsalainen kasvitieteilijä Carl von Linné oli yksi Janssonin esikuvista, jonka elämäntyöstä inspiroituneena Jansson laajensi ideaansa pelkästä rakennuksiin painottuneesta museoalueesta runsaaksi ja yhä viheriöiväksi puutarhaksi.

Kokonaisuus on kiinnostava. Vierailullamme saimme tutustua paikalliseen sudenmetsästykseen ja rangaistuskäytäntöihin käräjätalossa, piipahtaa elämän ääniä täynnä olevaan navettaan leikkimään, tutustua kemiöläiseen koulumaailmaan jo 1600-luvulta alkaen ja tunnelmoida 1900-luvun alun huvilaelämää. Kaiken tämän ohella saimme nautinnon istahtaa keskelle lumoavan tuoksuista ruusutarhaa ja mahdollisuuden piiloutua hedelmiä notkuvan omenapuun alle tarkastelemaan edessä avautuvaa maalaisidylliä punamultaisine luhtiaittoineen ja korkeuksiin kipuavine humala-tankoineen. Päiväretkemme aikana aurinko helotti lähes pilvettömältä taivaalta, polun varret olivat täynnä kypsyneitä mustikoita ja vieno tuuli siveli ympäröiviä viljapeltoja. Oli helppo ymmärtää miksi Jansson nimesi alueen Sagalundiksi, satulehdoksi.

Sagalund

Sagalund

Sagalund

Mutta kuten kaikissa saduissa, myös tässä retkessä oli vastoinkäymisensä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut tulta syöksevä lohikäärme tai kateuttaan juonitteleva noita-akka vaan valitettavasti käytöstavat ja hymynsä takahuoneeseen unohtanut lipunmyyntihenkilökunta. Tervehdysten ja tervetuloa-toivotusten sijaan saimme osaksemme hämmästelyä osaamattomuudestamme ”leimata” museokortti asianmukaisesti ja ilmoitukseen monien museorakennusten kiinniolosta. Hämmentyneinä tästä kummallisesta käytöksestä odottelimme sankarimme, alueelle ohjaavan oppaan saapumista, jonka maagisena kykynä oli avata nuo lukitut ovet ja perehdyttää meidät tarkemmin alueen ja rakennusten historiaan.

Sagalund

Sisäänpääsyn hintaan kuuluva opastus olikin hyvä valinta, paljon jäisi Sagalundissa kokematta ja näkemättä ilman pääsyä rakennuksiin. Asiantunteva, joskin jäykähkö opastus loi retkeen oman tunnelmansa. Alueen laajuuden takia tunnin mittainen kierros tuntui riittämättömältä kaikkiin yksityiskohtiin ja nurkkauksiin perehtymiseen. Itse olisin voinut viettää sen kokonaisen tunnin Villa Sagalundin kiehtovassa, sokkeloisessa ja pysähtyneessä tunnelmassa kierrellen ja ihmetellen. Olisi ollut myös kiinnostavaa kuulla tarkemmin tarinoita talosta ja sen asukkaista. Tarkastella Janssonin laajaa merimiehiltä saatua kokoelmaa, johon kuului niin hain nikamista tehty kaulanauha, albatrossin pää kuin muitakin aarteita. Perehtyä rakennuksen kaksi asuntoa yhdistävän käytävän kirjoihin ja istahtaa terassille kuuntelmaan metsän huminaa. Myös huvilan toisen asukkaan Adele Wemanin, jota joissain piireissä kohtalokkaasti Yön kuningattareksikin kutsuttiin, sinisen salongin kesäöiset taitelijajuhlat ja seurapiiritapaamiset jäivät liian vähäiselle kerronnalle, joten paluumatka Turkuun vierähtikin asukkaiden valintoja ja elämää pohtien.

Sagalund on avoinna kesäkaudella päivittäin ja suositeltavia opastuksia järjestetään joka tasatunti klo 11-16. Museo tarjoaa myös paljon ohjelmaa ryhmille ja lapsille, kannattaa tutustua.