Niin kauas kuin pääsee: vierailu karun kauniissa Utössä

Utö, Parainen. Suomen eteläisin asuttu saari. M/S Baldur rantautuu entiselle Puolustusvoimien laiturille. Sitä on vastassa kourallinen ihmisiä: osa kyytiin hyppääviä, osa noutamassa rahtia tai kylään tulleita vieraitaan. Hiekkatien laidassa on rivi puisia vetokärryjä, joissa lukee kenelle ne kuuluvat. On heinäkuinen maanantai.

”Minun armeija-aikanani yhteysalus otti kiinni kylän laituriin, eikä tähän”, mainitsee matkassa mukana oleva puolisoni. Astuessamme kaukana ulkosaaristossa olevan saaren maaperälle, entiselle sotilasalueelle, palvelusajan muistot alkavat kiertyä auki kuin kerälle aseteltu köysi.

Takana on noin viisituntinen, maksuton yhteysalusmatka Nauvon Pärnäisistä kolmen saaren kautta tänne Utöhon. Suuntaamme majapaikkaamme, Utö Havshotelin päärakennukseen Kasarmiin. Vastaanoton, ravintolan ja osan huoneista käsittävällä rakennuksella on sotilaallinen historia: se on toiminut vuosikymmeniä armeijan käytössä. Puolustusvoimien poistuttua saarelta vuonna 2005 tämä ja pari muuta on muutettu hotelli–ravintolaksi. Muutama kohta saaresta on yhä sotilasaluetta, minne on pääsy kielletty.

Armeijan aika on yhä läsnä Kasarmissa, tuossa betoniarkkitehtuurin malliesimerkissä, mm. huonejaossa, pintamateriaaleissa ja ovenpielien nimikylteissä. Muistoja nousee esiin: saan kuulla, että vastaanottotiskin paikalla oli ennen sotilaskodin kahvio. Sen vieressä ravintolasalissa tarjoillaan nykyään apetta matkailijoille sen kummemmin arvoon katsomatta. Ennen tila oli jaettu varusmiesten ja kantahenkilökunnan puoliin.

Varaamani huone on käytävällä, jossa on ollut varusmiesten tuvat. Ne on nyt jaettu moderneiksi hotellihuoneiksi. Tällä käytävällä on tehty tuhansia kertoja miehistön iltalaskenta, jonka jälkeen yöpäivystäjä on mennyt pitämään vahtia nykyään liinavaatevarastona toimivaan tilaan. Enää sen katonrajassa ei ole televisiota, jota katsella yön pitkinä tunteina.

Astun uteliaana hotellihuoneeseen sisään, ja näkymä on tavanomaisen hotellihuonemainen. Sävyiksi on valittu kirjo sinistä, mustaa, harmaata ja valkoista. Ikkunasta näkyy korkealle kohoava linkkitorni, kallio sekä pala sinitaivasta.

Aurinko paistaa korkealta taivaalta. Saaren sanotaankin olevan kesäisin Suomen aurinkoisin paikka. Horisontti näkyy melkein joka suuntaan. Miten kaunista!

Olen etukäteen ajatellut Utön karuksi kalliosaareksi. Saankin yllättyä sen kasvillisuuden määrästä. On puita, pensaita, kukkia ja hyötykasveja sekä kanervaa, sammalta, heinää ja nurmikkoa – niiltä osin, mitä kuiva kesä ei ole näännyttänyt. Kallioilla kasvaa myös merikaalta. Erikoisempiakin kasveja täällä voisi nähdä: laivojen paarlastin eli painolastin mukana on livahtanut tuliaisia maailmalta.

Havaitsen kallionnyppylöiden lomassa myös pieniä rakennelmia. Ne ovat armeijan louhimia bunkkereita, joista osa on tehty sotien jälkeen. Mukulakivetty kylätie puolestaan on valmistunut Venäjän vallan aikaan. Tuntuu ihmeelliseltä kävellä mukulakiveyksellä ja miettiä sitä rakentaneita ihmisiä. Eri aikakaudet kerrostuvat.

Saaren keskus on kylä, jossa on muutamia laitureita veneineen, erilaisia rakennuksia, ympäri vuoden avoinna oleva Utö Handel -kauppa sekä vierasvenesatama. Huomaan yhden ranta-aitan ovenpielessä mainoksen tuoreiden sämpylöiden ja saaristoleivän itsepalvelumyynnistä. Varaan seuraavalle aamulle aikaa hakea paluumatkaeväät juuri täältä.

Portaiden päässä, punaisessa vanhassa puutalossa on kahvio-matkamuistomyymälä. Sitä pitää Hannas Horisont, jolta voi myös varata mm. majoitusta tai opastuksia saarelle. Ja opastuksellehan on päästävä!

Paikallisoppaamme Hanna Kovanen kertoo opastuksella jyhkeän puna-valkoisen kivimajakan juurella saaresta, sen historiasta ja hieman tulevaisuudesta. Tiesitkö, että saarella on koulu?

Majakan vieressä on luotsiasema. Aivan kuin tilauksesta Utön merialueelle saapuu laiva, jota kohti lähtee luotsivene. Näille tuulisille vesille on haaksirikkoutunut monta laivaa. Monta kertaa utölaiset ovat koonneet voimansa ja olleet auttamassa erilaisissa havereissa voimiaan säästämättä. Meri antaa, meri ottaa.

Joillekin Utö-vierailun kohokohta on nähdä jokin harvinainen lintu tai kasvi. Minulle se on vierailla opastuskierroksella Suomen vanhimmassa yhä käytössä olevassa majakassa. Portaita en laske, mutta niitä riittää.

Perillä kolmannessa kerroksessa ei odota vanha majakanvartija, vaan pieni majakkakirkko. Sen penkillä istuessani pohdin niitä lukuisia sukupolvia, jotka ovat saarella eläneet ja työskennelleet. Ulkosaaristossa, kaukana kaikesta.

Valloittava Vihervaaran Anna Sauvon Kesäteatterissa

Kuvassa Diana (Sanni Laisila), Anna (Aada Sevón), kuva: Jussi Kirjonen.

Sauvon Kesäteatterissa nähdään tänä kesänä vanha ystäväni. Vuosia on vierinyt iltapäivistä, jolloin olen seurannut Annan matkaa orpokodista uuteen elämäänsä. Prinssi Edwardin saarelle, Kanadaan sijoittuvat kahdeksan L. M. Montgomeryn Anna-kirjaa (1908–1921, suomennokset 1920–1962) ja niiden pohjalta tehty televisiosarja Anna ystävämme (1985–2000) on luettu ja katsottu varmasti myös monessa muussa perheessä, samoin kuin uudempi Anna, a lopussa -televisiosarja (2017–2019).

Nyt tämä sanavalmis ja ajoittain haaveisiinsa unohtuva tyttö on täällä, Sauvon Kesäteatterin lavalla. Timo Väntsi on ohjannut ja käsikirjoittanut Vihervaaran Anna –näytelmän, joka pohjautuu Montgomeryn ensimmäiseen romaaniin Annan nuoruusvuodet (1908/1920). Alkuasetelma on kutkuttava: Poikaa orpokodista tilanhoidon avuksi toivoneet sisarukset Marilla Cuthbert (Anu Lehtonen-Sonkki) ja Matthew Guthbert (Sami Virta) vastaanottavat juna-asemalla yllätyksekseen reippaan ja elämäniloa pulppuavan yksitoistavuotiaan Anna Shirleyn (Aada Sevón). Mutta mitä he nyt tytöllä tekisivät?

Kuvassa Marilla Cuthbert (Anu Lehtonen-Sonkki), Anna (Aada Sevón), Matthew Cuthbert (Sami Virta), kuva: Jussi Kirjonen

Jo ensi hetkestä alkaen olen täysin tarinan lumoissa. Saan seurata Annan sopeutumista uuteen perheeseensä, jossa myös huoltajat kasvavat vähitellen vanhemmiksi. Hiljalleen Anna ottaa paikkansa perheessä ja kyläyhteisössä. Iloitsen, nauran ja jännitän hänen mukanansa. Eräässä kohdassa muistoistani pulpahtaa tieto miten kohtaus tulee jatkumaan. Voi vattumehu sentään!

Myös muu yleisö eläytyy mukana, ja spontaaneja aplodeja satelee pitkin esitystä. Jo vuosisadan ikäinen Annan tarina ei tunnu lainkaan kuluneelta, vaan sen teemat, kuten ystävyys, erilaisuuden hyväksyminen ja tasa-arvo, ovat yhä ajankohtaisia.

Aada Sevón sulattaa sydämet ja hurmaa Annallaan, ja Anu Lehtonen-Sonkin Marilla ja Sami Virran Matthew ovat hellyttävän kompastelevia huoltajia. Esityksessä on paljon myös lapsinäyttelijöitä, joista jokaisen roolisuoritus tuo ihastuttavan lisänsä ensembleen. Sanni Laisila tulkitsee Annan sydänystävää Dianaa taiten sopivasti Annan ylitsevuotavaista energiaa tasapainottaen. Annan ja Dianan yhteisiä kohtauksia ja seikkailuja olisin mielelläni nähnyt vielä lisää.

Etualalla opettaja herra Phillips (Frans Erik Heikkinen), kuva: Jussi Kirjonen

Väntsin ja työryhmän suunnittelema, metsän reunaan sijoitettu lavastus tuo hurmaavasti Avonlean pikkukaupungin silmieni eteen. Cuthbertien vaaleanvihreä koti lukuisine yksityiskohtineen on suloinen kuin karkki. Talon edustalla on jopa kukkapenkki, jossa kasvaa mm. mäkimeiramia ja koristetupakkaa. Lavan keskellä oleva harmaa rakennus terasseineen muuntautuu kekseliäästi niin kouluksi, rautatieasemaksi, kodiksi kuin talliksi. Hahmojen puvustus (Anneli Forstenin, Laura Hannulan, Maija Nerjanton ja Marika Vuorisen käsialaa) ja kampaukset (Iiris Sonkin tekemät) sopivat prikuulleen ajankuvaan ja ovat viimeisen päälle mietittyjä.

Nukketeatteria käytetään kohtauksissa nokkelasti, esimerkiksi esiteltäessä Annalle Avonlean kaupunkia. Vähempää en ohjaajalta, nukketeatteritaiteilija Väntsiltä odottanutkaan. Mikko Väärälän kaunis musiikki luo viimeisen silauksen.

Väliajan kera lähes kolmituntinen teatteri-ilta tulee lopulta päätökseensä, ja taputan innoissani kiitokset koko työryhmälle. Miten hurmaavan suloinen, hersyvän herttainen ja vallattoman veikeä esitys kauniiseen kesäiltaan!

Vihervaaran Annan esitykset 13. elokuuta 2022 saakka. Ikäsuositus 6+.

Vierailulla Aalto-kohde Paimion parantolassa

On aurinkoinen syksyinen sunnuntai. Olen tullut kaverini kanssa Paimioon tutustumaan mäntymetsän keskelle rakennettuun merkittävään funkiskohteeseen. Osallistumme Magni Mundin opastetulle kierrokselle Alvar ja Aino Aallon suunnittelemaan Paimion parantolaan, jonne pääsee vierailemaan vain oppaan kanssa.

1920-luvun Suomessa heräsi tarve inhan kulkutaudin, tuberkuloosin, hoitopaikalle. Julistettiin arkkitehtikilpailu, jonka Aallot voittivat Piirretty ikkuna -työllään. Funktionalismia edustava Paimion parantola valmistui vuonna 1933. Parantolan hygieniavaatimukset olivat tarkat ja se näkyy niin rakennuksen kuin sisustuksen suunnittelussa. Ikkunat ovat isot, jotta puhdistava auringonvalo pääsee siivilöitymään sisätiloihin. Kulmat ovat pyöreitä ja lampuissa on lasikupu, jotta niihin ei keräänny pölyä. Tuberkuloosin hoitoon ei vielä ollut varsinaista lääkettä, vaan hoitoina toimivat muun muassa raitisilmakylvyt, ravinto ja joskus kirurgiset toimenpiteet.

Jo aulassa näkyy rakennuskokonaisuuden ajallinen kerrostuneisuus: alun perin tilassa oli avonaulakko, jossa kengät otettiin pois istuen Aino Aallon tarkoitukseen suunnittelemilla jakkaroilla (nykyisin Artekin Sivupöytä 606). Sittemmin naulakko on korvattu Savoy-maljakon muotokieltä toistavalla vastaanottokopilla.

Aularakennus jatkuu oikealle ja vasemmalle eri siivillä. Rakennusta on laajennettu 1950-luvulla leikkaussalisiivellä ja 1960-luvulla henkilöstön asunnoilla ja se kiemurtelee pitkin kangasmaastoa. Parantolatoiminta loppui 1960-luvulla ja rakennus toimi sairaalana aina 2010-luvulle saakka. Sittemmin tiloissa on ollut lasten ja nuorten kuntoutusta. Tälläkin hetkellä talossa on sopeutumisvalmennusta.

Aulasta nousemme kirkkaankeltaisia, matala-askelisia portaita pitkin B-siipeen. Siellä on tärkeä tila: yhtä hoidon peruspilaria, ravintoa, potilaille tarjonnut ruokasali. Tilassa yhdistyvät arkinen ruokailuhetki ja hienot arkkitehtoniset yksityiskohdat. Vasen seinä on lähes kokonaan yhtä isoa ikkuna-alaa. Ikkunoiden välissä on upea yksityiskohta: iloa tuottava ikkunapuutarha. Lasien läpi tulviva auringonvalo lämmittää jopa näin syksyllä. Taitavat markiisit tulla tarpeeseen.

Ruokasalissa on hyvin nähtävissä potilaan näkökulman huomioiminen: Alvar Aalto halusi, että tilat toimivat myös makuutasossa olevien potilaiden kanssa. Esimerkiksi valaisimet on suunniteltu häikäisemättömiksi. Ruokalan yläpuolella on nykyinen kokoushuone. Isojen sisäikkunoiden kautta on hyvä näkymä alas ruokalaan. Tilan valkoiseksi maalattua metallia ja messinkiä olevat valaisimet ovat ajattomat.

Parantolan julkisivu on funkikselle uskollisesti rapattu ja maalattu valkoiseksi. Valkoinen toistuu myös sisätilojen värityksessä. Sitä on kuitenkin piristetty useilla väriläiskillä, kuten keltaisilla portailla, persikanvärisillä käytävän seinillä ja sinapinvärisellä linoleumlattialla. Värit Alvar Aalto on suunnitellut yhdessä koristetaiteilija Eino Kaurian kanssa.

Värejä ja yksityiskohtia riittää. Aallot suunnittelivat tilat mahdollisimman hygienisiksi ja toimiviksi, mutta myös mahdollisimman viihtyisiksi. Moni tuberkuloosipotilas vietti pitkiä aikoja parantolassa. Osalla vierailu venyi jopa vuosiksi. On ymmärrettävää, että ympäristön tuli tällöin olla paras mahdollinen.

Astun ruokasalin vieressä olevaan potilaiden seurusteluhuoneeseen. Sen väritys on beige-valko-vihreä. Parantola-aikoina potilaan tarkan hoito-ohjelman lisäksi heillä oli myös vapaa-aikaa. Juuri tähän tilaan Alvar Aalto suunnitteli kuuluisat Paimio-tuolit. Kyllä sellaisella kelpasi istuskella rennosti ja katsella vuoron perään vaikkapa rauhoittavan vihreää kattoa ja upeaa, isoista ikkunoista avautuvaa takapihan mäntymetsää!

Huoneessa on myös kiinnostava virhe: Alvar Aallon suunnittelema takka, jossa hormi on johdettu yläosan sijaan takan sivusta. Valkoisista kaakeleista ja tummasta metallista tehty tulisija on kaunis, mutta kuulemma täysin käyttökelvoton. Nykyiseen sisustukseen kuuluvat yksinkertaisen elegantit valkoiset puutuolit, jotka ovat littoislaisen Huonekalutehdas Korhosen tuotantoa. Nykyään tehdas on nimeltään A-factory ja tekee yhä Aino ja Alvar Aallon suunnittelemia Artekin huonekaluja.

Opastuskierros jatkuu yhä ylempiin kerroksiin. Keltaisella porrastasanteella ihailen puukehyksisten ikkunoiden rivistöä aina alas pohjakerrokseen saakka. Tasanteella on esillä musta, selkeälinjainen Pikku Paimio -tuoli (Nojatuoli 42) sekä kattotasanteelle tarkoitettu lepotuoli tykötarpeineen. Ai mille kattotasanteelle? Kiivetäänpä katsomaan!

Potilassiiven ylimmän kerroksen nauhaikkunoista näkyy mäntypuiden latvat. Kävelemme peräkanaa turvavälein kapean käytävän poikki. Ja harmaan oven takana se odottaa: parantolan kattotasanne, jonne potilaat tuotiin nauttimaan terveellistä, raikasta ilmaa.

Tasanne on yllättävän iso jatkuen makuuhallisiiven ylle. Sitä reunustaa minimalistinen, oranssi metallikaide. Kaiteen vieressä on säntillisessä rivissä olevia puisia istutuslaatikoita, joissa on matalia vuorimäntyjä. Vanhoissa valokuvissa voi nähdä vuorimäntyrivistön olleen aikoinaan paljon tiheämpi. Kävelen kaiteen viereen ja kurkistan alas: kyllä, olemme aika korkealla! Näkymä puiden ylle on huimaava ja kiehtova.

Poistumme ylimmästä kerroksesta Pohjoismaiden ensimmäisen maisemahissin kyydissä. Odottelemme kaverini kanssa tovin vuoroamme. Kerta toisensa jälkeen uudet hissikyytiläiset painavat tilausnappia ja se käynnistää katonrajassa olevien ikkunoiden takana näkyvissä olevan rattaiston. Hiljalleen koneisto hilaa vanerisen hissikorin ylös. Koneromantiikkaa parhaimmillaan!

Ihailen porraskäytävää: harmaa-valkoiset mosaiikkibetoniportaat näyttävät kauniilta valkoista, petrolinsinistä, harmaata ja mustaa yhdistelevää kaidetta vasten. Tyylikkäitä materiaaleja, värejä ja muotoja!

Vihdoin koittaa vuoromme, ja lyhyen hissimatkan päätteeksi astumme haitariovista 1930-luvulle 1930-luvun potilashuoneeseen. Olen kierroksella saanut kuulla millaista parantolassa oli asua ja työskennellä. Nyt saan nähdä omin silmin potilashuoneen. Sen sisustuksessa on käytetty valkoista ja turkoosinvihreää vaneria sekä taivutettuja metalliputkia. Kaksi potilassänkyä nököttävät vieri vieressä. Toiselle on pedattu Helsingin vuoden 1940 olympialaisten viltti, toisen ylle on asetettu pelkistetty turkoosi tarjoilupöytä. Tuollainen pöytä kelpaisi minullekin!

Syysauringon valo siivilöityy katonrajaa hipovista ikkunoista, joita kehystävät ruskea-valkoiset Siena-verhot. Käytäväseinällä on kaksi soikeaa käsienpesuallasta. Tarkkaan harkittu yksityiskohta: muoto mahdollistaa veden hiljaisen ja roiskeettoman valumisen. Huoneesta poistuessani huomaan ovensuun seinässä värimalleja muistuttamassa restauroinnista.

Vanhan potilashuoneen vieressä on uudempi. Tämä 1970-luvun huone muistuttaa enemmän nykyajan sairaalahuonetta, mutta retrohko on tämäkin. Sängyille on pedattu kirkkaansiniset liinavaatteet. Väliin on asetettu häveliäästi sermi.

Kierroksemme lopuksi pistäydymme eräänlaisessa museohuoneessa, jossa on esillä huonekaluja, esineistöä ja valokuvia parantola-ajoista. Vitriinissä potilaiden tekemien käsitöiden vieressä on tuberkuloosin asentohoito-ohjeita. Näen niissä suoran yhteyden tähän poikkeussyksyyn ja toisen keuhkoja rasittavan taudin hoitoon.

Toinen koskettava yksityiskohta on seinällä oleva lippu. Jokaisella parantolan kerroksella oli oma nimensä ja lippunsa. Tuberkuloosi oli sitkeä tauti, ja alueella oleva hautakappeli, Ruusukellari, oli säännöllisessä käytössä. Onneksi osa potilaista parantui ja pääsi kotiin. Silloin oman kerroksen väki liehutti iloisesti lippua.

Kierroksen päätyttyä kierrämme vielä kaverini kanssa rakennuksen ulkoa. Potilassiiven takana on laaja nurmialue, jossa on tyhjänä oleva pyöreä koristeallas kertomassa menneestä lumosta. Sinitaivas pilvineen heijastuu suurista makuusiiven ikkunoista. Nostan katseeni kulmatornin huippua kohti: sehän muistuttaa vähän Toivo Jäntin ja Yrjö Lindegrenin suunnittelemaa Olympiastadionin tornia!

Kävelypolut kiemurtelevat syvemmälle mäntymetsään ja muiden alueen rakennusten luo. Lopuksi olemme taloussiiven kohdalla. Se muodostuu monista matalista rakennuksista ja taivasta kohti tähyävästä piipusta. Seuraavalla kerralla olisi kiva vierailla näissä henkilökunnan käyttämissä talous- ja asuintiloissa!

Tällä hetkellä Magni Mundilla on Paimion parantolaan yleisökierroksia, interaktiivisia etäkierroksia sekä yksityiskierroksia. Varaathan paikkasi etukäteen!

Hauraita tarinoita Seilistä Salon Teatterissa

Kuva: Mikko Pääkkönen

*Kaupallinen yhteistyö Salon Teatterin kanssa

Vierailin pari kesää sitten Seilin saaressa. Paraisiin kuuluvan saaren kaunis luonto ja ympäröivä Saaristomeri tekivät vaikutuksen. 1600-luvulta vuoteen 1962 toimineen Seilin hospitaalin seinät kuitenkin vaikenivat siellä eläneistä ihmiskohtaloista. Seilin hautausmaalla seisoi yhä risti toisensa perään: sinne on haudattu hospitaalissa koko loppuelämänsä eläneitä potilaita.

Tänä syksynä Salon Teatterissa ollaan kaukana menneisyydessä, näiden Seilin mielisairaalassa eläneiden ihmiskohtaloiden äärellä. Pauliina Saloniuksen ohjaama ja sovittama, Satu Rasilan käsikirjoittama ja Mikko Koukin dramatisoima Seili-musikaali näyttää koskettavalla tavalla millaista elämä on voinut Seilissä olla.

Olimme nähneet musikaalin Turun Kaupunginteatterin kantaesityksenä vuonna 2014. Pidimme musikaalista, ja varasimme heti liput kuullessamme sen tulevan Salon Teatteriin. Syyskuun koittaessa hyppäsimme maskit kasvoillamme Turusta junaan ja matkasimme Seiliin Salon keskustan puutalossa olevaan teatteriin, jossa emme olleet aiemmin käyneetkään.

Kuva: Mikko Pääkkönen, kuvassa Sofia (Merita Seppälä) ja Johannes (Roope Pelo)

Seilin pääosassa on Sofia (Merita Seppälä), joka karkaa omista häistään. Hän tapaa Johanneksen (Roope Pelo) ja rakastuu. Yhteisen yön jälkeen Johannes kuitenkin katoaa, ja onnettomien sattumien seurauksena Sofia huomaa joutuneensa Seilin mielisairaalaan. Seilissä odottavat sairaalan rutiinit, ankara hoitohenkilökunta ja muut potilaat, joilla kaikilla on oma sydäntäriistävä tarinansa kerrottavanaan. Musikaali on ryyditetty kotimaisten naisartistien lauluilla Jussi Vahvaselän sovituksin.

Seppälä ja Pelo pelaavat hienosti yhteen. Mahdottoman rakkauden kuvaus riipaisee, ja viimeiseen asti toivon kaiken kääntyvän parhain päin. Heidän stemmojaan on upea kuunnella. Stemmoista saan nauttia myös useassa joukkokohtauksessa. Taitavasti toteutetuissa musiikkinumeroissa tunnelmaa luodaan myös Timo A. Aallon suunnittelemilla valoilla ja Marko Carlssonin koreografialla.

Kuva: Mikko Pääkkönen

Kuva: Mikko Pääkkönen

Naispotilaiden välinen solidaarisuus kantaa läpi esityksen. Loppuelämänsä hospitaalissa Sofian kanssa viettävät Augusta (Sonja Leino), Alma (Sanni Suvila-Nuutinen), Hilda (Emmy Welin), Lidia (Mira Lattu) ja Sigrid (Satu Lehtinen), joista kukin pääsee loistamaan esityksen eri vaiheissa. Kuka heistä on sairas ja mitä on olla terve, kysytään. Jaana Joutsela tekee Mariana upean roolityön perheensä eheyttä vaalivana perheenäitinä. Helppoa ei ole hänelläkään.

Riku Suvitien suunnittelema lavastus on riisuttu. Takaseinä on muodostettu juuttikankaalla verhotuista osioista, jotka toimivat niin ovina kuin projisoinnin taustana. Esityksessä käytetään videokuvaa (Onni Larrin kädenjälkeä), joka heijastetaan takaseinälle. Osassa kohtauksissa projisointi tukee kohtausta tuoden siihen juuri oikeanlaista tunnelmaa tai autenttisuuden tuntua, ovathan ne kuvattu Seilissä. Paikoin haluaisin keskittyä näyttelijöiden tulkintoihin ilman taustan rikkovaa liikkuvaa kuvaa. Osassa videoista naispotilaiden määrä on isompi kuin lavalla. Alman ja Sigridin hahmojen kaksoisroolitus selittänee tämän.

Kuva: Mikko Pääkkönen

Esityksen lopussa potilaat ripustavat kukin vuorollaan puisen tuolin seinälle naulaan. Jokaisella heistä on ollut oma tiensä kuljettavanaan, ja jokaisen tie on joskus kuljettu loppuun. Taija Jokilehdon suunnittelema puvustus ja kekseliäät kampaukset tuovat konkreettisen eron ”sairaiden” potilaiden ja ”terveiden” henkilöiden välille. Potilaat on puettu vaaleisiin, luonnonmateriaaleista tehtyihin vaatteisiin. Monella potilaalla on harteillaan shaali tai huivi suojaamaan ulko- tai sisäpuolelta tulevaa kylmää vastaan. Hospitaalin henkilökunta on taas vaatetettu arvovaltaa ja ajankuvaa huokuviin musta-valkoisiin vaatteisiin.

Parituntinen matka Seili-musikaalin myötä 1910-luvun hospitaalin koskettaviin kohtaloihin jää pitkään mielen päälle. Paljon on yhteiskunnassamme muuttunut sadassa vuodessa, mutta paljon on myös samaa. Vierailuaikanamme koronatilanne oli nykyistä lievempi. Se näkyi myös yleisössä, jossa aivan jokaisella ei ollut maskia. Välitetään yhä toisistamme ja käytetään mahdollisuuksien mukaan maskia.

Seili. Musikaali särkyneiden sydänten saaresta 20.2.2021 saakka Salon Teatterissa. Mariankatu 3, Salo.