Niin kauas kuin pääsee: vierailu karun kauniissa Utössä

Utö, Parainen. Suomen eteläisin asuttu saari. M/S Baldur rantautuu entiselle Puolustusvoimien laiturille. Sitä on vastassa kourallinen ihmisiä: osa kyytiin hyppääviä, osa noutamassa rahtia tai kylään tulleita vieraitaan. Hiekkatien laidassa on rivi puisia vetokärryjä, joissa lukee kenelle ne kuuluvat. On heinäkuinen maanantai.

”Minun armeija-aikanani yhteysalus otti kiinni kylän laituriin, eikä tähän”, mainitsee matkassa mukana oleva puolisoni. Astuessamme kaukana ulkosaaristossa olevan saaren maaperälle, entiselle sotilasalueelle, palvelusajan muistot alkavat kiertyä auki kuin kerälle aseteltu köysi.

Takana on noin viisituntinen, maksuton yhteysalusmatka Nauvon Pärnäisistä kolmen saaren kautta tänne Utöhon. Suuntaamme majapaikkaamme, Utö Havshotelin päärakennukseen Kasarmiin. Vastaanoton, ravintolan ja osan huoneista käsittävällä rakennuksella on sotilaallinen historia: se on toiminut vuosikymmeniä armeijan käytössä. Puolustusvoimien poistuttua saarelta vuonna 2005 tämä ja pari muuta on muutettu hotelli–ravintolaksi. Muutama kohta saaresta on yhä sotilasaluetta, minne on pääsy kielletty.

Armeijan aika on yhä läsnä Kasarmissa, tuossa betoniarkkitehtuurin malliesimerkissä, mm. huonejaossa, pintamateriaaleissa ja ovenpielien nimikylteissä. Muistoja nousee esiin: saan kuulla, että vastaanottotiskin paikalla oli ennen sotilaskodin kahvio. Sen vieressä ravintolasalissa tarjoillaan nykyään apetta matkailijoille sen kummemmin arvoon katsomatta. Ennen tila oli jaettu varusmiesten ja kantahenkilökunnan puoliin.

Varaamani huone on käytävällä, jossa on ollut varusmiesten tuvat. Ne on nyt jaettu moderneiksi hotellihuoneiksi. Tällä käytävällä on tehty tuhansia kertoja miehistön iltalaskenta, jonka jälkeen yöpäivystäjä on mennyt pitämään vahtia nykyään liinavaatevarastona toimivaan tilaan. Enää sen katonrajassa ei ole televisiota, jota katsella yön pitkinä tunteina.

Astun uteliaana hotellihuoneeseen sisään, ja näkymä on tavanomaisen hotellihuonemainen. Sävyiksi on valittu kirjo sinistä, mustaa, harmaata ja valkoista. Ikkunasta näkyy korkealle kohoava linkkitorni, kallio sekä pala sinitaivasta.

Aurinko paistaa korkealta taivaalta. Saaren sanotaankin olevan kesäisin Suomen aurinkoisin paikka. Horisontti näkyy melkein joka suuntaan. Miten kaunista!

Olen etukäteen ajatellut Utön karuksi kalliosaareksi. Saankin yllättyä sen kasvillisuuden määrästä. On puita, pensaita, kukkia ja hyötykasveja sekä kanervaa, sammalta, heinää ja nurmikkoa – niiltä osin, mitä kuiva kesä ei ole näännyttänyt. Kallioilla kasvaa myös merikaalta. Erikoisempiakin kasveja täällä voisi nähdä: laivojen paarlastin eli painolastin mukana on livahtanut tuliaisia maailmalta.

Havaitsen kallionnyppylöiden lomassa myös pieniä rakennelmia. Ne ovat armeijan louhimia bunkkereita, joista osa on tehty sotien jälkeen. Mukulakivetty kylätie puolestaan on valmistunut Venäjän vallan aikaan. Tuntuu ihmeelliseltä kävellä mukulakiveyksellä ja miettiä sitä rakentaneita ihmisiä. Eri aikakaudet kerrostuvat.

Saaren keskus on kylä, jossa on muutamia laitureita veneineen, erilaisia rakennuksia, ympäri vuoden avoinna oleva Utö Handel -kauppa sekä vierasvenesatama. Huomaan yhden ranta-aitan ovenpielessä mainoksen tuoreiden sämpylöiden ja saaristoleivän itsepalvelumyynnistä. Varaan seuraavalle aamulle aikaa hakea paluumatkaeväät juuri täältä.

Portaiden päässä, punaisessa vanhassa puutalossa on kahvio-matkamuistomyymälä. Sitä pitää Hannas Horisont, jolta voi myös varata mm. majoitusta tai opastuksia saarelle. Ja opastuksellehan on päästävä!

Paikallisoppaamme Hanna Kovanen kertoo opastuksella jyhkeän puna-valkoisen kivimajakan juurella saaresta, sen historiasta ja hieman tulevaisuudesta. Tiesitkö, että saarella on koulu?

Majakan vieressä on luotsiasema. Aivan kuin tilauksesta Utön merialueelle saapuu laiva, jota kohti lähtee luotsivene. Näille tuulisille vesille on haaksirikkoutunut monta laivaa. Monta kertaa utölaiset ovat koonneet voimansa ja olleet auttamassa erilaisissa havereissa voimiaan säästämättä. Meri antaa, meri ottaa.

Joillekin Utö-vierailun kohokohta on nähdä jokin harvinainen lintu tai kasvi. Minulle se on vierailla opastuskierroksella Suomen vanhimmassa yhä käytössä olevassa majakassa. Portaita en laske, mutta niitä riittää.

Perillä kolmannessa kerroksessa ei odota vanha majakanvartija, vaan pieni majakkakirkko. Sen penkillä istuessani pohdin niitä lukuisia sukupolvia, jotka ovat saarella eläneet ja työskennelleet. Ulkosaaristossa, kaukana kaikesta.

Merellistä tunnelmaa museolaiva parkki Sigynillä

Leppeä merituuli puhaltaa, kun astun Suomen ensimmäisen museolaivan kannelle. Kolmimastoinen parkki Sigyn on kyntänyt rahtilaivakaudellaan maailman meriä kuljettaen muun muassa puutavaraa ja hiiltä. Nykyisin alus on museoituna Turussa, Varvin- eli Veistämöntorin kohdalla Aurajoessa uivan telakan Loken varassa.

Minut toivottaa tervetulleeksi museo-opas, joka vinkkaa laivan mobiilioppaasta. Sen kanssa kiertäessään voi lukea aluksen osista ja historiasta. Miksei siihen voisi palata kotona vierailun jälkeenkin! Seinille ja oviin kiinnitetyt kolmikieliset näyttelytaulut kertovat lisää, ja toki oppaaltakin saisi kysäistä.

Naakelit istuvat tiukasti naakelipenkeissään, ja tervan tuoksu kantautuu vahvana nenääni. Laivaa kierrellessäni saan kuulla aluksen arkeen kuuluvaa äänimaisemaa. Keulan miehistöskanssissa eli miehistön asumis- ja ruokailutilassa höristelen korviani: kyllä, siinä taitaa kuorsata juuri vahtivuoroltaan tullut, väsynyt merenkävijä. Mahtoiko olla koiravahti?

Göteborgin Gamla Varvetilla Ruotsissa vuonna 1887 valmistunut alus kulki neljä vuosikymmentä ruotsalaisvarustajien lippujen alla. Ahvenanmaan Vårdöhön laiva ostettiin vuonna 1927 osaksi merikapteeni, laivanvarustaja Arthur Lundqvistin laivastoa. Se purjehti vielä vuosikymmenen Itämeren ja Pohjanmeren aalloilla. Museolaivana Sigyn avautui kävijöille vuonna 1939 Aurajoessa Turussa.

Parkin runkoa sekä takilaa on juuri uusittu isossa kunnostusprojektissa Ruissalon telakalla sekä tässä paikan päällä Varvintorilla. Sen vuoksi vuoksi laiva oli pitkään suljettu yleisöltä. Tänä kesänä  Sigyn on jälleen avoinna kävijöille 1. elokuuta 2021 saakka osana muita Merikeskus Forum Marinumin museolaivoja. Pääsyliput ja fanituotteet  kannatustuotteet voi ostaa Varvintorilla olevasta kontista.

Astun kahden kirkkaanvihreän säiliön, makeanvedensäiliöiden, välistä peräkajuuttaan. Täällä on asunut laivan päällystö. Katon skaileteista eli kattoikkunoista auringonvalo siivilöityy kauniisti. Kapteenilla on ollut oma tyylikäs salonkinsa punaisella sametilla päällystettyine sohvineen. Komea valkoinen pönttöuuni on tuonut kaivattua lämpöä. Perällä on vielä kapteenin henkilökohtainen makuuhytti, toiletti sekä laivan sairashytti.

Mutta mitäs tuo kapteenin piirongin päällä makoileva mustavalkoinen mirri onkaan tehnyt? Se sinun pitää itse tulla kurkkaamaan.

Nousen peräkajuutan päädystä muutaman porrasaskelman ja olen ahteritäkillä. Iso, puinen ruori ja kompassi ovat olleet tuikitärkeitä ohjauksen ja navigoinnin välineitä. Perän laivakellolla on puolestaan ilmoitettu vahtivuorot. Puisissa säiliöissä on säilytetty muun muassa suolalihaa.

Näkymä Aurajoelle kohti Turun keskustaa on huimaavan hieno. ”Onnekkaassa laivassa” on onnellista viivähtää tovi!

Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikko

Kaupallisessa yhteistyössä Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon kanssa

Saaristomeren syleilyssä Kustavin kunnassa järjestettiin 20. juhlavuottaan viettävä Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikko. Viikkoa vietettiin 10.–14.7.2019 teemalla Rajaton meri – Itämeri ja muut muistavat vedet. Saimme kutsun tulla vierailemaan kirjallisuuviikolle, joten kesäloman alkajaisiksi pyysimme ystävät mukaan ja hurautimme kesäisten peltomaisemien läpi noin tunnin ajomatkan Kustaviin.

Vuosittainen kirjallisuusviikko on kustavilaissyntyiselle kirjailija Volter Kilvelle (1874–1939) omistettu kirjallisuustapahtuma. Kirjallisuutta monelta eri kantilta lähestyvän viikon ohjelmaan kuuluu muun muassa teatteriesityksiä, luentoja, konsertteja ja elokuvanäytöksiä. Vuonna 2019 ohjelmaan kuului myös muun muassa bussiretki Volter Kilven henkilöhistorian paikkoihin sekä Kilpi-kilvoittelu.

Laupusten luotsiasema

Suurin osa seurueestamme ei ollut aiemmin ollut Kustavissa, eikä kukaan meistä Volter Kilpi Kustavissa -viikolla. Olimme liikkeellä perjantaina 12.7.2019 ja alkuillan ohjelmaamme kuului kaksi teatteriesitystä. Suuntasimme aivan ensimmäiseksi Vanhalle Luotsiasemalle (Iniöntie 684), joka sijaitsee Iniön lossin lähellä merenrannassa. Jo kävellessämme parkkipaikalta hiekkatietä Laupusten luotsiasemalle ihailimme puiden takaa avautuvaa maisemaa emmekä aavistaneet kohta eteemme aukeavan näyttämön kauneutta.

Astellessamme 1960-lukulaisen luotsiaseman vierestä mäntyjen välistä merenrannalle miltei jähmetyimme sen upeudesta. Mikä miljöö! Olimme tulleet katsomaan Teatteri Ströömin Merimiehen leski -näytelmää. Se on Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisen johtajan Anni Mikkelssonin dramatisoima ja ohjaama teos Kilven Pitäjän pienempiä -kokoelman (1934)  Merimiehen leski -kertomuksesta.

Heini Maarasen lavastus oli jo lavalla: kolme kirkkaankeltaista puutuolia, köydenpätkiä ja pari saavia. Muuta esitys ei kaivannutkaan. Auringossa paistatteleva meri ja hiuksia lennättävä tuuli loivat näytelmään täydelliset olosuhteet. Kolmen näyttelijän voimin (Ella Mettänen, Valtteri Haliseva ja Jussi Lankoski) merimiehen lesken tarina heräsi tuntuvasti eloon. Ella Mettänen sai Kilven kielen niin eloon, että siihen miltei uppoutui. Erikoiset sanat tipahtelivat kuin tutummat konsanaan ja jäivät pitkäksi aikaa omankin kielen päälle.

Esitys kesti noin 45 minuuttia, jonka jälkeen jäimme juttelemaan muun yleisön kanssa. Selvisi, että Kilpi-viikoille tullaan kauempaakin ja se on asia, joka joka kesä on nähtävä. Esitykset muistetaan hyvin, ja saimme kuulla tarinoita Juha Hurmeen aiemmista esityksistä ja hurjasta heittäytymisestä teatteriesityksissä.

Seuraavaksi suuntasimme automme Kustavin keskustaan Tuulentuvalle (Tuulentuvantie 8). Tänä vuonna viikolla nähtiin suositulta Yövieraat-esiintyjäryhmältä vain yksi teos, Pukkila. Se kuului myös meidän Kilpi-päivämme ohjelmistoon. Juha Hurmeen dramatisoima ja ohjaama teksti on Kilven Alastalon salissa -teoksesta.

Näytelmä sai lähes haukkomaan henkeä: se oli nimittäin käytännössä lähes puoli tuntia pelkkää monologia. Ja millaista monologia! Tomi Alatalon heittäytyminen Pukkilan kapteenin rooliin lausumaan Kilven lennähtelevää kieltä oli huikeaa! Nauratti ja hengästytti samaan aikaan.

Vaikka ehdimme nauttia Kilpi -viikon annista vain yhden alkuillan verran, olemme vaikuttuneita. Tapahtuman yhteishenki tuntui lämpimältä ja ohjelma upealta. Ajaessamme takaisin Turkuun jokainen meistä tuumasi suuntaavansa Kilpi-viikoille heti uudelleen ensi vuonna. Sitä ennen kyllä pitää etsiytyä kirjastoon Kilven teosten äärelle. Ovatko Kilven tekstit yhtä mukaansatempaavia itse luettuna kuin lausuttuina? Se pitää selvittää pikimmiten!

Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikko Kustavissa jälleen ensi vuonna. Lisäksi Kustavin kirjastossa (Keskustie 7) on 31.7.2019 saakka esillä Volter Kilpi Kustavissa -viikon historiaa esittelevä juhlanäyttely.

Kaupallisessa yhteistyössä Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon kanssa

 

Syysloma Tallinnassa – Viron luonnontieteellinen museo

Vietimme perheen kanssa syyslomaa eteläisessä naapurissamme Tallinnassa. Lokakuu on oiva aika nauttia kaupungista: vanhankaupungin kaduilta puuttuvat turistimassat, ravintoloissa on tilaa syödä ja varpaita on hyvä käydä lämmittelemässä museoissa. Meidän museokohteeksemme valikoitui tällä kerralla vanhankaupungin muurien suojassa sijaitseva, maan luontoa ja sen historiaa esittelevä Viron luonnontieteellinen museo, Eesti Loodusmuuseum.

Jo kadulta porttikongin kautta ulko-ovelle johdattivat eläinten jalanjäljet joiden jättäjää oli hauska arvuutella yhdessä lasten kanssa. Ja museon sisäpihalla puiden lomassa lymyilevät eläimet toivottivat meidät tervetulleeksi. Ennen kuin ehdin astua jalallanikaan museoon sisälle, oli se tehnyt minuun vaikutuksen.

Aloitimme museokierroksemme näyttelyllä, joka oli pääsyy museovalintaamme. Maaliskuun alkuun saakka esillä oleva  The Secrets of Ancient Sea -näyttelyn mukana pääsee kulkemaan 600 miljoonan vuoden matkan yhdessä hetkessä tyhjästä alkumerestä jättikalmareiden ja dinosaurusten kautta nykyhetkeen. Näyttelyhuone on visuaalisesti upea kokonaisuus. Mutta kolmen euron lisämaksulla pääsee kokemaan vielä jotain upeampaa: näyttelyn 3D-videon, jossa katsoja pääsee itse keskelle tuota merta. Tätä vaihtoehtoa suosittelen ehdottomasti jokaiselle, video oli upea ja hienosti toteutettu! Jopa niin hienosti, että esikoinen joutui keskeyttämään katselun, koska jättiskorpionit ja saalistavat kalmarit tulivat liian iholle. Ja pakko tunnustaa, ei se jättimäinen, haastavasti tuijottava meriskorpioni itseänikään kylmäksi jättänyt.

Viron luonnontieteellinen museo on neljässä kerroksessa ja jokaisessa kerroksessa on kaksi näyttelyhuonetta, joten vaihtuvan näyttelyn lisäksi muutakin nähtävää riitti yllin kyllin. Museossa ei valitettavasti myöskään ole hissiä, joten myös kannettavaa riitti koska kuopus vasta opettelee kävelemisen jaloa taitoa. Museon muissa näyttelytiloissa pääsi tutustumaan tarkemmin Viron luonnon monimuotoisuuteen ja sen eläimistöön susista hylkeisiin, maan geologiaan sekä Itämereen. Pysyvien näyttelyiden tekstit ovat pääasiassa vain viroksi, mutta ilmainen audio-opastus on saatavilla myös suomeksi.

Museossa pidin erityisesti siitä, että näyttelytilat eivät olleet hiljaisia vaan äänimaailmat olivat näyttelyiden mukaisia, eihän luonto todellisuudessakaan ole koskaan äänetön. Kaikki näyttelytilat olivat myös visuaalisesti hienosti rakennettuja eikä kaikki katseltava ollut vitriinien takana piilossa. Luontoa, metsiä ja vesistöjä, esittelevät dioraamat olivat lähellä katsojaa, joten eläinten todelliset mittasuhteet olivat helposti hahmotettavissa.  Ja jos pelkät täytetyt eläimet eivät kiinnosta, oli seinillä myös makeanveden akvaarioita, joihin ainakin kuopus ihastui.

Museossa oli myös paljon tehtävää ja videoita, joihin esikoinen innokkaasti tarttui heti tilaisuuden tullen. Yksi kokonainen huone esitteli miten eläimet aistivat ympäröivää maailmaa. Oli mielenkiintoista nähdä itsensä kärpäsen silmin. Kaiken kaikkiaan Viron luonnontieteellinen museo oli koko perheelle antoisa museokokemus monipuolisuutensa ansiosta ja museossa olisi varmasti saanut kulutettua useammankin tunnin.

Ps. Toinen lasten kanssa ehdoton museokohde Tallinnassa on Lastenmuseo MiiaMilla Kadriorgissa. Lue kokemukseni museovierailustani sinne tästä linkistä.