Hauraita tarinoita Seilistä Salon Teatterissa

Sofia Seili-musikaalissa Salon teatterissa, Kuva: Mikko Pääkkönen/ Salon teatteri
Kuva: Mikko Pääkkönen

*Kaupallinen yhteistyö Salon Teatterin kanssa

Vierailin pari kesää sitten Seilin saaressa. Paraisiin kuuluvan saaren kaunis luonto ja ympäröivä Saaristomeri tekivät vaikutuksen. 1600-luvulta vuoteen 1962 toimineen Seilin hospitaalin seinät kuitenkin vaikenivat siellä eläneistä ihmiskohtaloista. Seilin hautausmaalla seisoi yhä risti toisensa perään: sinne on haudattu hospitaalissa koko loppuelämänsä eläneitä potilaita.

Tänä syksynä Salon Teatterissa ollaan kaukana menneisyydessä, näiden Seilin mielisairaalassa eläneiden ihmiskohtaloiden äärellä. Pauliina Saloniuksen ohjaama ja sovittama, Satu Rasilan käsikirjoittama ja Mikko Koukin dramatisoima Seili-musikaali näyttää koskettavalla tavalla millaista elämä on voinut Seilissä olla.

Olimme nähneet musikaalin Turun Kaupunginteatterin kantaesityksenä vuonna 2014. Pidimme musikaalista, ja varasimme heti liput kuullessamme sen tulevan Salon Teatteriin. Syyskuun koittaessa hyppäsimme maskit kasvoillamme Turusta junaan ja matkasimme Seiliin Salon keskustan puutalossa olevaan teatteriin, jossa emme olleet aiemmin käyneetkään.

Seili-musikaali Salon teatterissa, Kuva: Mikko Pääkkönen/ Salon teatteri, kuvassa Merita Seppälä (Sofia) ja Roope Pelo (Johannes)
Kuva: Mikko Pääkkönen, kuvassa Sofia (Merita Seppälä) ja Johannes (Roope Pelo)

Seilin pääosassa on Sofia (Merita Seppälä), joka karkaa omista häistään. Hän tapaa Johanneksen (Roope Pelo) ja rakastuu. Yhteisen yön jälkeen Johannes kuitenkin katoaa, ja onnettomien sattumien seurauksena Sofia huomaa joutuneensa Seilin mielisairaalaan. Seilissä odottavat sairaalan rutiinit, ankara hoitohenkilökunta ja muut potilaat, joilla kaikilla on oma sydäntäriistävä tarinansa kerrottavanaan. Musikaali on ryyditetty kotimaisten naisartistien lauluilla Jussi Vahvaselän sovituksin.

Seppälä ja Pelo pelaavat hienosti yhteen. Mahdottoman rakkauden kuvaus riipaisee, ja viimeiseen asti toivon kaiken kääntyvän parhain päin. Heidän stemmojaan on upea kuunnella. Stemmoista saan nauttia myös useassa joukkokohtauksessa. Taitavasti toteutetuissa musiikkinumeroissa tunnelmaa luodaan myös Timo A. Aallon suunnittelemilla valoilla ja Marko Carlssonin koreografialla.

Sofia Seili-musikaalissa Salon teatterissa, Kuva: Mikko Pääkkönen/ Salon teatteri
Kuva: Mikko Pääkkönen
Seili-musikaalin naispotilaita Salon teatterissa, Kuva: Mikko Pääkkönen/ Salon teatteri
Kuva: Mikko Pääkkönen

Naispotilaiden välinen solidaarisuus kantaa läpi esityksen. Loppuelämänsä hospitaalissa Sofian kanssa viettävät Augusta (Sonja Leino), Alma (Sanni Suvila-Nuutinen), Hilda (Emmy Welin), Lidia (Mira Lattu) ja Sigrid (Satu Lehtinen), joista kukin pääsee loistamaan esityksen eri vaiheissa. Kuka heistä on sairas ja mitä on olla terve, kysytään. Jaana Joutsela tekee Mariana upean roolityön perheensä eheyttä vaalivana perheenäitinä. Helppoa ei ole hänelläkään.

Riku Suvitien suunnittelema lavastus on riisuttu. Takaseinä on muodostettu juuttikankaalla verhotuista osioista, jotka toimivat niin ovina kuin projisoinnin taustana. Esityksessä käytetään videokuvaa (Onni Larrin kädenjälkeä), joka heijastetaan takaseinälle. Osassa kohtauksissa projisointi tukee kohtausta tuoden siihen juuri oikeanlaista tunnelmaa tai autenttisuuden tuntua, ovathan ne kuvattu Seilissä. Paikoin haluaisin keskittyä näyttelijöiden tulkintoihin ilman taustan rikkovaa liikkuvaa kuvaa. Osassa videoista naispotilaiden määrä on isompi kuin lavalla. Alman ja Sigridin hahmojen kaksoisroolitus selittänee tämän.

Seili-musikaalin ylilääkäri, ylihoitaja ja potilaita Salon teatterissa, Kuva: Mikko Pääkkönen/ Salon teatter
Kuva: Mikko Pääkkönen

Esityksen lopussa potilaat ripustavat kukin vuorollaan puisen tuolin seinälle naulaan. Jokaisella heistä on ollut oma tiensä kuljettavanaan, ja jokaisen tie on joskus kuljettu loppuun. Taija Jokilehdon suunnittelema puvustus ja kekseliäät kampaukset tuovat konkreettisen eron ”sairaiden” potilaiden ja ”terveiden” henkilöiden välille. Potilaat on puettu vaaleisiin, luonnonmateriaaleista tehtyihin vaatteisiin. Monella potilaalla on harteillaan shaali tai huivi suojaamaan ulko- tai sisäpuolelta tulevaa kylmää vastaan. Hospitaalin henkilökunta on taas vaatetettu arvovaltaa ja ajankuvaa huokuviin musta-valkoisiin vaatteisiin.

Parituntinen matka Seili-musikaalin myötä 1910-luvun hospitaalin koskettaviin kohtaloihin jää pitkään mielen päälle. Paljon on yhteiskunnassamme muuttunut sadassa vuodessa, mutta paljon on myös samaa. Vierailuaikanamme koronatilanne oli nykyistä lievempi. Se näkyi myös yleisössä, jossa aivan jokaisella ei ollut maskia. Välitetään yhä toisistamme ja käytetään mahdollisuuksien mukaan maskia.

Seili. Musikaali särkyneiden sydänten saaresta 20.2.2021 saakka Salon Teatterissa. Mariankatu 3, Salo.

Amélie tuo Pariisin Turkuun

Marketta Tikkanen Ameliena Turun Kaupunginteatterin Amelie-musikaalissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Kuva: Turun Kaupunginteatteri / Otto-Ville Väätäinen

*Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Kun Audrey Tautoun tähdittämä elokuva Amélie valtasi valkokankaat, ihastuin. Amélie sai minut hymyilemään, katsomaan maailmaa vähän uudesta näkökulmasta ja lopulta kiipeämään Montmartren kukkulalle ihailemaan Sacré-Coerin edessä avautuvaa Pariisia ja kurkistamaan matkan varrella siihen elokuvasta tuttuun kahvilaan. Usean vuoden ajan elokuvan suurikokoinen juliste seinälläni sai muistuttaa minua aamuisin elokuvan nostattamasta tunteesta, Amélien ilosta ja halusta tehdä maailmasta edes vähän kauniimman ja mukavamman elää muillekin.

Amelie Turun Kaupunginteatterissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Kuva: Turun Kupungintetteri / Otto-Ville Väätäinen

Ja nyt on Amélie on saapunut Turkuun. Keväästä saakka jatkunut innostunut odotus vaihtui ensi-illan huumaan perjantaina 13.9.2019 eikä epäonnesta ollut tietoakaan. Suomen kantaesityksen luoma jännitys kutkutteli ilmassa ja yleisön puheissa. Onneksi olin nähnyt maistiaisen tulevasta, joten luottavaisin mielin astelin katsomoon.

Turun Kaupunginteatterin lavalle tuoma Pariisi oli kuten Pariisin tulee olla. Värikäs, hieman nuhruinen ja ennen kaikkea täynnä elämää. Nautin suuresti sitä, että lava oli koko ajan täynnä katseltavaa, pieniä yksityiskohtia, kirkkaita valoja, ohikulkevia ihmisiä sekä suuria ja vähän pienempiä tarinoita.

Alisa Kujala ja Pörri Turun Kaupunginteatterin Amelie-musikaalissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Kuva: Turun Kaupunginteatteri / Otto-Ville Väätäinen

Amélien tarina on yksinkertaisuudessaan rakkaustarina. Mutta se ei ole matka pisteestä toiseen, vaan mutkitteleva polku, jonka varrella saadaan muutkin rakastumaan. Maaginen matka, jonka jatkuessa Amélie haluaa saada muut onnelliseksi, välittämättä itsestään tai unohtaen itsensä. Muiden onnellisuus on se, joka saa hymyilemään vielä kotimatkallakin, elokuvateatterista tai teatterista poistuessa.

Lavalle tuotuna Amélie toistaa uskollisesti elokuvan tarinaa. Ei kuitenkaan matkien, vaan antaen elokuvaa näkemättömällekin mahdollisuuden ihastua. Näytelmä on musikaali, jossa katsojalla on mahdollisuus antautua musiikin ja joukkokohtausten upeiden koreografioiden pyörteisiin. Vahvat lauluosuudet vakuuttavat, vaikka elokuvan ja Broadway-musikaalin äänimaailmat eroavat selkeästi toisistaan sovituksesta vastaavan Jussi Vahvaselän uurastuksista huolimatta. Mutta elokuvan musiikista vastannut Yann Tiersen onkin luonut soundtrackin, jonka vertaista on vaikea löytää.

Kaupunginteatterin Amèlien maailma on kaunis ja värikäs. Ja vaikka näytelmällä ei ole samoja mahdollisuuksia kuin elokuvalla, on näytelmän ohjaaja ja koreografi Reija Wäre saanut luotua esityksen, johon ei kaipaa yhtään enempää erikoistehosteita tai kuvakulmia. Lavastuksen 700 hehkulamppua kilpailevat loistollaan näyttelijöiden kanssa. Tarinasta tekee kiinnostavan sen kaikki pienet sivuhahmot tarinoineen: elämäänsä kyllästynyt hedelmäkauppias, klenkkaava ja kyyninen kahvilanomistaja, seikkaileva puutarhatonttu, epäonnistunut kirjailija, elämänilonsa kadottanut isä, rakkautta janoava ystävä. Vaikka heidän tarinansa jäävät vilahduksiksi, muutos parempaan saa ne kantamaan koko juonta eteenpäin. Marketta Tikkasen näyttelemä Amélie on yhtä herkkä, kujeileva ja samaistuttava kuin esikuvansa, ja sama herkkyys välittyy myös nuoressa Améliessa, jonka roolista vuorottelevat Iida Honkanen, Tilda Mäkimattila ja Alisa Kujala.

Turun kaupunginteatterin näytelmä pystyy luomaan hienosti katsojan eteen Amélien maailman, josta mielikuvitusta ei puutu. Esityksen jälkeen jää pohtimaan, miten itse voisi ilahduttaa muita ja luoda maailmasta vähän kauniimman elää. Mitä muuta sitä syksyn pimeyteen kaipaisikaan kuin iloa, väriä ja ripauksen rakkautta?

Lähiöunelmia Turun Kaupunginteatterin Varissuo-musikaalissa

Varissuo-musikaali Turun Kaupunginteatterissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun Kaupunginteatteri
Keskellä Nadia (Lisa Nikula). Kuva: Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri

*Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Kysymys ”kuka tekee elämäsi valinnat?” on kantavana teemana Turun Kaupunginteatterin syksyn kantaesityksessä Varissuo-musikaalissa. Varissuossa kipuillaan miten kukin asettuu sukupolvien ketjuun. Mistä minä tulen? Mihin haluan mennä? Mikä on unelmani? Episodimusikaali seuraa neljän perheen tarinaa. Perheet ja tarinat ovat erilaisia, mutta yhdistävä tekijänä niissä on asuinpaikka. Siellä eletään, kuollaan, kasvetaan, kasvatetaan ja rakastutaan.

Varissuo on Satu Rasilan ja Palefacen kirjoittama Turku-trilogian päätös. Musikaalitrilogian aiemmat osat ovat Kakola ja Seili.  Mikko Koukin ohjaama musikaali alkaa väkevästi Juuret ja siivet -laululla (sanat Paleface, sävellys Tuomo Prättälä). Kohtaus esittelee esiintyjäkaartin ja herättää uteliaisuuteni. Odotan jatkoa innolla.

Varissuo-musikaali Turun Kaupunginteatterissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun Kaupunginteatteri
Ilona (Pauliina Saarinen) ja Mikael (Severi Saarinen). Kuva: Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri

Varissuo-musikaali Turun Kaupunginteatterissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun Kaupunginteatteri
Ben (Eemeli Heiniö) ja Mikael (Severi Saarinen). Kuva: Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri

Ja jatkoa seuraa. Mitä upeita lauluja ja räppejä saankaan kuulla! Tyylilajeina on hiphop, moderni r’n’b ja iskelmä kunkin roolihahmon iän ja tyylin mukaisesti. Laulujen sanat on kirjoittanut Paleface ja sävellykset ovat Tuomo Prättälän, Jori Sjöroosin ja Jussi Vahvaselän käsialaa.

Vaikka en kuuntele normaalisti tällaista musiikkia, olen myyty. Lauluista jää erityisesti mieleeni alun Juuret ja siivet lisäksi toisen näytöksen Joki laskee mereen (san. Paleface, säv. Jussi Vahvaselkä), jonka Pauliina Saarinen (Ilona) ja Severi Saarinen (Mikael) tulkitsevat koskettavasti sairaalapediltä ja sen viereltä.  Täysin eri tunnelmissa ollaan toisen näytöksen Blackbookissa (san. Paleface, säv. Tommi Suoknuuti, Jaakko Elsilä, Tuomo Prättälä, Paleface). Mikaelin (Severi Saarinen) ja Benin (Eemeli Heiniö, osassa esityksiä) riemastuttava räppi graffititaiteen lainalaisuuksista on esityksen parhainta antia.

Varissuo-musikaali Turun Kaupunginteatterissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun Kaupunginteatteri
Kuva: Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri

Jani Uljaan suunnittelema karun urbaani lavastus tukee tarinaa. Kerrostalojen betoni- ja tiilijulkisivut seisovat lähes jylhinä lavan sivussa ja taustakankaassa. Erityisen hauska toteutustapa on kerrostalolavasteessa, jossa on kaksi kotia päällekkäin sekä pala rappukäytävää. Vaikka musikaalin nimenä on Varissuo ja tekstissä vilisevät Varissuo ja Vakke, voisivat tarinat sijoittua mihin tahansa suomalaiseen lähiöön. Ympäristö toimii lähinnä tarinoiden kehyksenä. Tämä antaa katsojille laajempaa samaistumispintaa.  Olisin kuitenkin kaivannut enemmän paikallisuutta ja tarkempia todellisen Varissuon piirteitä.

Kahdenkymmenen näyttelijän ja tanssijan kokoonpano tekevät huikean työn. Energisten nuorten kaarti on täydennetty teatterin omilla vankoilla ammattilaisilla. Näyttelijäntyö on hioutunutta, ja Reija Wäreen kekseliäs koreografia toteutetaan erittäin antaumuksella. Stemmat soivat kauniisti ja iskut toimivat. Roolihahmoista suosikikseni nousi Minna Hämäläisen herttainen Mummo, jota mieluusti olisin nähnyt lisää. Lisa Nikula (Nadia) jää mieleeni valovoimaisuudellaan ja upealla lauluäänellään. Ensamblesta nousee esiin vasta 17-vuotias Leo Ikhilor (Parturi Nico) energisyydellään ja letkeydellään. Musikaalin nuorin näyttelijä, Mikaelin ja Ilonan poikaa Beniä esittävä Eemeli Heiniö (osassa esityksiä) hurmaa minut lahjakkuudellaan ja heittäytymiskyvyllään. Näistä nuorista kuullaan vielä!

Turun Kaupunginteatteri (Itäinen Rantakatu 14, Turku). Varissuon esitykset 30.3.2019 saakka. Esitystä ei suositella alakouluikäisille ja sitä nuoremmille. Tekstitetty englanniksi.

Piaf – en kadu mitään

Piaf-musikaali, kuva Pette Rissanen*Yhteistyössä Åbo Svenska Teaterin kanssa

Sateiseen, syksyiseen arki-iltaan tuo valonpilkahduksen vierailu Åbo Svenska Teateriin.  Luvassa on Édith Piafista kertova musiikkidraama Piaf – Jag ångrar ingenting.  Lavan täyttää aivan pian tunnelmat Pariisista ja hersyvä musiikki. C’est merveilleux!

Teatterin kaunis eteisaula vilisee väkeä. Nyt on mahdollisuus ostaa ruotsinkielinen käsiohjelma, joka on taitettu hauskasti äänilevyn muotoiseksi. Suomenkieliseen juoniselosteeseen voi halutessaan tutustua etukäteen teatterin sivuilta. Narikkajonon jälkeen suuntaan paikalleni ensimmäiselle parvelle. Esitys tekstitetään ruotsiksi ja suomeksi, ja paikaltani tekstitys näkyy hyvin. Harmillisesti kuitenkin osa lavan tapahtumista ja orkesteri jää parven reunan peittoon.

Piaf - Jag Ångrar ingenting, musikaali Åbo Svenska Teaterissa

Esitys seuraa Édith Piafin (19151963) traagista elämäntarinaa. Se ja taiteilijan laulut ovat minulle tuttuja esimerkiksi elokuvasta Pariisin Varpunen – Edith Piaf (2007). ÅST:n Piafin eräänlaisena kehyskertomuksena on elämänsä loppuvaiheilla oleva sairas Piaf, jonka matkassa lähdetään tarkastelemaan mennyttä. Elämä kelataan alkuun, ja palataan takaisin kadulle aloittelemaan uraa katulaulajana.

Peter Snickarsin kirjoittama ja Jukka Aaltosen ohjaama musiikkidraama tempaa mukaansa jo alkumetreillä. Tapahtumat pitävät otteessaan, ja eläydyn Piafin vastoinkäymisiin, menetyksiin ja huippuhetkiin. Emma Klingenbergin tulkitsema Édith Piaf on hauras, sisukas ja huikea. Jo ensimmäisestä laulunumerosta leukani melkein loksahtaa Klingenbergin äänestä ja tulkinnasta mikä laulaja! Marko Aution kapellimestaroima orkesteri tekee myös parastaan.

Esityksessä kuullaan Piafin rakastetut laulut pääasiassa ruotsiksi. Ne soivat yhtä kauniisti ruotsiksi kuin alkuperäiskielellä ranskaksi. Minulle laulujen sanat ovat tärkeitä. Onkin hienoa kuulla laulut ruotsiksi käännettyinä ja näin upeasti esitettyinä. Käännökset tuovat laulujen tekstit samaistuttavimmiksi ja lähemmäs. Monet esityksessä kuultavista ruotsin käännöksistä ovat Anna ja Sture Pykin kynästä.

Piaf-musikaali, kuva Pette Rissanen

Myös muu näyttelijäntyö on upeaa ja roolitus osuvaa. Piafin siskopuoli Momone on tuki ja turva, jota Daniela Franzell tulkitsee hienosti. Amanda Nymanin roolitus Louis ”Papa” Lepléeksi toimii ja tuo hahmoon sopivasti häilyvyyttä. Kuninkaan puheesta tuttu Peter Ahlqvistin esittämä runoilija-sanoittaja-poikaystävä Raymond Asso on juuri sopivan epätoivoisesti omistautunut Piafille. Joona Rytkösen peilipaloilla koristellulla mustalla asulla puvustettu Döden (Kuolema) yllättää ensin kerran lavalle astuessaan. Kuolema on Piafin elämässä läsnä niin metaforan kuin konkretian tasolla.

Puvustus ja lavastus antavat esitykselle viimeisen silauksen. Heidi Tsokkisen suunnittelemista upeista ja viimeistellyistä puvuista peilautuvat ajankuva ja hahmon yhteiskunnallinen asema hienosti. Markus Tsokkisen lavastus sopii esitykseen prikuulleen. Se on osin riisuttua, osin juuri niin koreilevaa, kun tietyille vuosikymmenille kuuluu.

Loppukohtauksen riisuttu ilmeettömyys vetää hiljaiseksi. Kaikki on karistettu pois ja näyttämö jatkuu takaseinään saakka paljaana. Vaikuttavaa!

Piaf-musikaali, kuva Pette Rissanen

Kaksi ja puolituntisen ja 17 laulun jälkeen yleisö aplodeeraa seisaaltaan, eikä suotta. Yksi parhaimmista näkemistäni musiikkidraamoista, ehdottomasti! Jonottaessani takkiani narikasta oloni on epätodellinen. En vielä oikein osaa hahmottaa mitä olen nähnyt, toisaalta käteni ovat hellinä taputtamisesta. Yksi jos toinenkin ohittaa minut laulellen tai hyräillen Non, Je ne regrette rieniä.

Kuljen kotimatkani Pariisin sateisia katuja pitkin. Kotona kaivan kirjahyllystäni Momonen eli Simone Berteautin kirjoittaman Piafin elämäkerran Piaf – Jumalani kuinka olen elänyt! (1969/1971).

Piaf – Jag ångrar ingenting 7.4.2018 saakka Åbo Svenska Teaterin Päänäyttämöllä, Eerikinkatu 13, Turku. Esitys on tekstitetty suomeksi. Liput voi ostaa suoraan teatterilta.

Kuvat: Pette Rissanen/ Åbo Svenska Teater