Amélie tuo Pariisin Turkuun

Marketta Tikkanen Ameliena Turun Kaupunginteatterin Amelie-musikaalissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Kuva: Turun Kaupunginteatteri / Otto-Ville Väätäinen

*Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Kun Audrey Tautoun tähdittämä elokuva Amélie valtasi valkokankaat, ihastuin. Amélie sai minut hymyilemään, katsomaan maailmaa vähän uudesta näkökulmasta ja lopulta kiipeämään Montmartren kukkulalle ihailemaan Sacré-Coerin edessä avautuvaa Pariisia ja kurkistamaan matkan varrella siihen elokuvasta tuttuun kahvilaan. Usean vuoden ajan elokuvan suurikokoinen juliste seinälläni sai muistuttaa minua aamuisin elokuvan nostattamasta tunteesta, Amélien ilosta ja halusta tehdä maailmasta edes vähän kauniimman ja mukavamman elää muillekin.

Amelie Turun Kaupunginteatterissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Kuva: Turun Kupungintetteri / Otto-Ville Väätäinen

Ja nyt on Amélie on saapunut Turkuun. Keväästä saakka jatkunut innostunut odotus vaihtui ensi-illan huumaan perjantaina 13.9.2019 eikä epäonnesta ollut tietoakaan. Suomen kantaesityksen luoma jännitys kutkutteli ilmassa ja yleisön puheissa. Onneksi olin nähnyt maistiaisen tulevasta, joten luottavaisin mielin astelin katsomoon.

Turun Kaupunginteatterin lavalle tuoma Pariisi oli kuten Pariisin tulee olla. Värikäs, hieman nuhruinen ja ennen kaikkea täynnä elämää. Nautin suuresti sitä, että lava oli koko ajan täynnä katseltavaa, pieniä yksityiskohtia, kirkkaita valoja, ohikulkevia ihmisiä sekä suuria ja vähän pienempiä tarinoita.

Alisa Kujala ja Pörri Turun Kaupunginteatterin Amelie-musikaalissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Kuva: Turun Kaupunginteatteri / Otto-Ville Väätäinen

Amélien tarina on yksinkertaisuudessaan rakkaustarina. Mutta se ei ole matka pisteestä toiseen, vaan mutkitteleva polku, jonka varrella saadaan muutkin rakastumaan. Maaginen matka, jonka jatkuessa Amélie haluaa saada muut onnelliseksi, välittämättä itsestään tai unohtaen itsensä. Muiden onnellisuus on se, joka saa hymyilemään vielä kotimatkallakin, elokuvateatterista tai teatterista poistuessa.

Lavalle tuotuna Amélie toistaa uskollisesti elokuvan tarinaa. Ei kuitenkaan matkien, vaan antaen elokuvaa näkemättömällekin mahdollisuuden ihastua. Näytelmä on musikaali, jossa katsojalla on mahdollisuus antautua musiikin ja joukkokohtausten upeiden koreografioiden pyörteisiin. Vahvat lauluosuudet vakuuttavat, vaikka elokuvan ja Broadway-musikaalin äänimaailmat eroavat selkeästi toisistaan sovituksesta vastaavan Jussi Vahvaselän uurastuksista huolimatta. Mutta elokuvan musiikista vastannut Yann Tiersen onkin luonut soundtrackin, jonka vertaista on vaikea löytää.

Kaupunginteatterin Amèlien maailma on kaunis ja värikäs. Ja vaikka näytelmällä ei ole samoja mahdollisuuksia kuin elokuvalla, on näytelmän ohjaaja ja koreografi Reija Wäre saanut luotua esityksen, johon ei kaipaa yhtään enempää erikoistehosteita tai kuvakulmia. Lavastuksen 700 hehkulamppua kilpailevat loistollaan näyttelijöiden kanssa. Tarinasta tekee kiinnostavan sen kaikki pienet sivuhahmot tarinoineen: elämäänsä kyllästynyt hedelmäkauppias, klenkkaava ja kyyninen kahvilanomistaja, seikkaileva puutarhatonttu, epäonnistunut kirjailija, elämänilonsa kadottanut isä, rakkautta janoava ystävä. Vaikka heidän tarinansa jäävät vilahduksiksi, muutos parempaan saa ne kantamaan koko juonta eteenpäin. Marketta Tikkasen näyttelemä Amélie on yhtä herkkä, kujeileva ja samaistuttava kuin esikuvansa, ja sama herkkyys välittyy myös nuoressa Améliessa, jonka roolista vuorottelevat Iida Honkanen, Tilda Mäkimattila ja Alisa Kujala.

Turun kaupunginteatterin näytelmä pystyy luomaan hienosti katsojan eteen Amélien maailman, josta mielikuvitusta ei puutu. Esityksen jälkeen jää pohtimaan, miten itse voisi ilahduttaa muita ja luoda maailmasta vähän kauniimman elää. Mitä muuta sitä syksyn pimeyteen kaipaisikaan kuin iloa, väriä ja ripauksen rakkautta?

Lähiöunelmia Turun Kaupunginteatterin Varissuo-musikaalissa

Varissuo-musikaali Turun Kaupunginteatterissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun Kaupunginteatteri
Keskellä Nadia (Lisa Nikula). Kuva: Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri

*Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Kysymys ”kuka tekee elämäsi valinnat?” on kantavana teemana Turun Kaupunginteatterin syksyn kantaesityksessä Varissuo-musikaalissa. Varissuossa kipuillaan miten kukin asettuu sukupolvien ketjuun. Mistä minä tulen? Mihin haluan mennä? Mikä on unelmani? Episodimusikaali seuraa neljän perheen tarinaa. Perheet ja tarinat ovat erilaisia, mutta yhdistävä tekijänä niissä on asuinpaikka. Siellä eletään, kuollaan, kasvetaan, kasvatetaan ja rakastutaan.

Varissuo on Satu Rasilan ja Palefacen kirjoittama Turku-trilogian päätös. Musikaalitrilogian aiemmat osat ovat Kakola ja Seili.  Mikko Koukin ohjaama musikaali alkaa väkevästi Juuret ja siivet -laululla (sanat Paleface, sävellys Tuomo Prättälä). Kohtaus esittelee esiintyjäkaartin ja herättää uteliaisuuteni. Odotan jatkoa innolla.

Varissuo-musikaali Turun Kaupunginteatterissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun Kaupunginteatteri
Ilona (Pauliina Saarinen) ja Mikael (Severi Saarinen). Kuva: Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri

Varissuo-musikaali Turun Kaupunginteatterissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun Kaupunginteatteri
Ben (Eemeli Heiniö) ja Mikael (Severi Saarinen). Kuva: Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri

Ja jatkoa seuraa. Mitä upeita lauluja ja räppejä saankaan kuulla! Tyylilajeina on hiphop, moderni r’n’b ja iskelmä kunkin roolihahmon iän ja tyylin mukaisesti. Laulujen sanat on kirjoittanut Paleface ja sävellykset ovat Tuomo Prättälän, Jori Sjöroosin ja Jussi Vahvaselän käsialaa.

Vaikka en kuuntele normaalisti tällaista musiikkia, olen myyty. Lauluista jää erityisesti mieleeni alun Juuret ja siivet lisäksi toisen näytöksen Joki laskee mereen (san. Paleface, säv. Jussi Vahvaselkä), jonka Pauliina Saarinen (Ilona) ja Severi Saarinen (Mikael) tulkitsevat koskettavasti sairaalapediltä ja sen viereltä.  Täysin eri tunnelmissa ollaan toisen näytöksen Blackbookissa (san. Paleface, säv. Tommi Suoknuuti, Jaakko Elsilä, Tuomo Prättälä, Paleface). Mikaelin (Severi Saarinen) ja Benin (Eemeli Heiniö, osassa esityksiä) riemastuttava räppi graffititaiteen lainalaisuuksista on esityksen parhainta antia.

Varissuo-musikaali Turun Kaupunginteatterissa, Kuva: Otto-Ville Väätäinen, Turun Kaupunginteatteri
Kuva: Otto-Ville Väätäinen/ Turun Kaupunginteatteri

Jani Uljaan suunnittelema karun urbaani lavastus tukee tarinaa. Kerrostalojen betoni- ja tiilijulkisivut seisovat lähes jylhinä lavan sivussa ja taustakankaassa. Erityisen hauska toteutustapa on kerrostalolavasteessa, jossa on kaksi kotia päällekkäin sekä pala rappukäytävää. Vaikka musikaalin nimenä on Varissuo ja tekstissä vilisevät Varissuo ja Vakke, voisivat tarinat sijoittua mihin tahansa suomalaiseen lähiöön. Ympäristö toimii lähinnä tarinoiden kehyksenä. Tämä antaa katsojille laajempaa samaistumispintaa.  Olisin kuitenkin kaivannut enemmän paikallisuutta ja tarkempia todellisen Varissuon piirteitä.

Kahdenkymmenen näyttelijän ja tanssijan kokoonpano tekevät huikean työn. Energisten nuorten kaarti on täydennetty teatterin omilla vankoilla ammattilaisilla. Näyttelijäntyö on hioutunutta, ja Reija Wäreen kekseliäs koreografia toteutetaan erittäin antaumuksella. Stemmat soivat kauniisti ja iskut toimivat. Roolihahmoista suosikikseni nousi Minna Hämäläisen herttainen Mummo, jota mieluusti olisin nähnyt lisää. Lisa Nikula (Nadia) jää mieleeni valovoimaisuudellaan ja upealla lauluäänellään. Ensamblesta nousee esiin vasta 17-vuotias Leo Ikhilor (Parturi Nico) energisyydellään ja letkeydellään. Musikaalin nuorin näyttelijä, Mikaelin ja Ilonan poikaa Beniä esittävä Eemeli Heiniö (osassa esityksiä) hurmaa minut lahjakkuudellaan ja heittäytymiskyvyllään. Näistä nuorista kuullaan vielä!

Turun Kaupunginteatteri (Itäinen Rantakatu 14, Turku). Varissuon esitykset 30.3.2019 saakka. Esitystä ei suositella alakouluikäisille ja sitä nuoremmille. Tekstitetty englanniksi.

Piaf – en kadu mitään

Piaf-musikaali, kuva Pette Rissanen*Yhteistyössä Åbo Svenska Teaterin kanssa

Sateiseen, syksyiseen arki-iltaan tuo valonpilkahduksen vierailu Åbo Svenska Teateriin.  Luvassa on Édith Piafista kertova musiikkidraama Piaf – Jag ångrar ingenting.  Lavan täyttää aivan pian tunnelmat Pariisista ja hersyvä musiikki. C’est merveilleux!

Teatterin kaunis eteisaula vilisee väkeä. Nyt on mahdollisuus ostaa ruotsinkielinen käsiohjelma, joka on taitettu hauskasti äänilevyn muotoiseksi. Suomenkieliseen juoniselosteeseen voi halutessaan tutustua etukäteen teatterin sivuilta. Narikkajonon jälkeen suuntaan paikalleni ensimmäiselle parvelle. Esitys tekstitetään ruotsiksi ja suomeksi, ja paikaltani tekstitys näkyy hyvin. Harmillisesti kuitenkin osa lavan tapahtumista ja orkesteri jää parven reunan peittoon.

Piaf - Jag Ångrar ingenting, musikaali Åbo Svenska Teaterissa

Esitys seuraa Édith Piafin (19151963) traagista elämäntarinaa. Se ja taiteilijan laulut ovat minulle tuttuja esimerkiksi elokuvasta Pariisin Varpunen – Edith Piaf (2007). ÅST:n Piafin eräänlaisena kehyskertomuksena on elämänsä loppuvaiheilla oleva sairas Piaf, jonka matkassa lähdetään tarkastelemaan mennyttä. Elämä kelataan alkuun, ja palataan takaisin kadulle aloittelemaan uraa katulaulajana.

Peter Snickarsin kirjoittama ja Jukka Aaltosen ohjaama musiikkidraama tempaa mukaansa jo alkumetreillä. Tapahtumat pitävät otteessaan, ja eläydyn Piafin vastoinkäymisiin, menetyksiin ja huippuhetkiin. Emma Klingenbergin tulkitsema Édith Piaf on hauras, sisukas ja huikea. Jo ensimmäisestä laulunumerosta leukani melkein loksahtaa Klingenbergin äänestä ja tulkinnasta mikä laulaja! Marko Aution kapellimestaroima orkesteri tekee myös parastaan.

Esityksessä kuullaan Piafin rakastetut laulut pääasiassa ruotsiksi. Ne soivat yhtä kauniisti ruotsiksi kuin alkuperäiskielellä ranskaksi. Minulle laulujen sanat ovat tärkeitä. Onkin hienoa kuulla laulut ruotsiksi käännettyinä ja näin upeasti esitettyinä. Käännökset tuovat laulujen tekstit samaistuttavimmiksi ja lähemmäs. Monet esityksessä kuultavista ruotsin käännöksistä ovat Anna ja Sture Pykin kynästä.

Piaf-musikaali, kuva Pette Rissanen

Myös muu näyttelijäntyö on upeaa ja roolitus osuvaa. Piafin siskopuoli Momone on tuki ja turva, jota Daniela Franzell tulkitsee hienosti. Amanda Nymanin roolitus Louis ”Papa” Lepléeksi toimii ja tuo hahmoon sopivasti häilyvyyttä. Kuninkaan puheesta tuttu Peter Ahlqvistin esittämä runoilija-sanoittaja-poikaystävä Raymond Asso on juuri sopivan epätoivoisesti omistautunut Piafille. Joona Rytkösen peilipaloilla koristellulla mustalla asulla puvustettu Döden (Kuolema) yllättää ensin kerran lavalle astuessaan. Kuolema on Piafin elämässä läsnä niin metaforan kuin konkretian tasolla.

Puvustus ja lavastus antavat esitykselle viimeisen silauksen. Heidi Tsokkisen suunnittelemista upeista ja viimeistellyistä puvuista peilautuvat ajankuva ja hahmon yhteiskunnallinen asema hienosti. Markus Tsokkisen lavastus sopii esitykseen prikuulleen. Se on osin riisuttua, osin juuri niin koreilevaa, kun tietyille vuosikymmenille kuuluu.

Loppukohtauksen riisuttu ilmeettömyys vetää hiljaiseksi. Kaikki on karistettu pois ja näyttämö jatkuu takaseinään saakka paljaana. Vaikuttavaa!

Piaf-musikaali, kuva Pette Rissanen

Kaksi ja puolituntisen ja 17 laulun jälkeen yleisö aplodeeraa seisaaltaan, eikä suotta. Yksi parhaimmista näkemistäni musiikkidraamoista, ehdottomasti! Jonottaessani takkiani narikasta oloni on epätodellinen. En vielä oikein osaa hahmottaa mitä olen nähnyt, toisaalta käteni ovat hellinä taputtamisesta. Yksi jos toinenkin ohittaa minut laulellen tai hyräillen Non, Je ne regrette rieniä.

Kuljen kotimatkani Pariisin sateisia katuja pitkin. Kotona kaivan kirjahyllystäni Momonen eli Simone Berteautin kirjoittaman Piafin elämäkerran Piaf – Jumalani kuinka olen elänyt! (1969/1971).

Piaf – Jag ångrar ingenting 7.4.2018 saakka Åbo Svenska Teaterin Päänäyttämöllä, Eerikinkatu 13, Turku. Esitys on tekstitetty suomeksi. Liput voi ostaa suoraan teatterilta.

Kuvat: Pette Rissanen/ Åbo Svenska Teater

Lupa haluta, oikeus nauttia — TOF Turun kaupunginteatterissa

tom_of_finland_1
Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

Blogiyhteistyö Turun kaupunginteatterin kanssa

Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaali sai ensi-iltansa muutama viikko sitten. Esityksestä saamieni ensimaistiaisten jälkeen olin riemastuneena lukenut musikaalia ylistäviä arvosteluja ja kuunnellut jo esityksen nähneiden ystävien kommentteja, joissa  esitys sai vielä vallattomampaa suitsutusta osakseen. Se oli ”täydellinen”, ”riemastuttava ja rohkea” eikä nauramiselta ja hyvältä tuulelta voinut välttyä sitä katsellessa. Malttamattomana ja innokkaana suuntasin sateisena lauantaina vauva-arjesta väsyneet askeleeni kohti Logomoa ja toivoin hartaasti odotuksieni täyttyvän.

Tom of Finland
Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

Tom of Finland
Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

Väliaikaan mennessä olin pökerryksissä ja puolet esityksestä oli vielä nauttimatta! Musikaali vei mukanaan ja hurmasi tunnelmallaan. Suuret joukkotanssikohtaukset, kaiken tarpeellisen näyttävät lavasteet ja aikakausia peilaavat musiikit luovat miellyttävän kokonaisuuden, jossa näyttelijät pääsevät näyttämään taitonsa ja viehätysvoimansa.

Musikaali maalailee tuokioita Touko Laaksosen elämästä eikä yritäkään luoda täydellistä elämänkertaa. Se näyttää Tom of Finlandin synnyn ja seurakset. Pieniä välähdyksiä siitä, miten homouteen on eri aikoina suhtauduttu. Ymmärräyksen siitä, miten vuosikymmenten saatossa asiat ovat muuttuneet: se mikä on ollut isälle mahdotonta, on lapselle jo mahdollista. Musikaali tarjoilee herkullisia kohtauksia elävästä elämästä, millaista on haluta ja saada haluamansa. Esitys ei moralisoi eikä peittele, ei sensuroi eikä kuiskaile, se uskaltaa näyttää himon ja oikeuden nautintoon ja antaa katsojille silmänruokaa. Se haluaa naurattaa yleisöä ja saada sen taidokkainen koreografioneen pyörryksiin.

Tom of Finland
Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

Kaikesta riemusta ja ilosta huolimatta esitys ei ole pelkkää ilotulitusta alusta loppuun. Esitys antaa myös mahdollisuuden kokea miltä tuntuu piilottaa itsensä, pettyä, hävetä. Se näyttää millaista on olla vääränlainen yhteiskunnan normeihin. Ennen viimeistä ilottelua olinkin hetken hämmentynyt, kaiken keskellä  tunsin itseni surulliseksi. Surulliseksi siitä, miten etuoikeutettu olen ollut heteronormatiivisessa yhteiskunnassa. Surulliseksi siitä, että vaikka Suomi on avartanut asenteitaan, monissa maissa tilanne on edelleen tukala.

Näytös olikin kaikkea sitä, mitä juuri nyt kaipasin. Ja se oli juuri sitä mitä mielestäni maailmaa kaipaa. Tom of Finland -musikaali on se kirkas valo, joka auttaa jaksamaan ja antaa toivoa monin tavoin. Se muistuttaa meitä siitä, että ennen oli vielä tukalampaa. Se antaa toivoa siitä, että maailmaan mahtuu rakkautta ja iloa paljon enemmän kuin toisinaan muistaa. Se antaa kauniin muistutuksen siitä, että pitää ja saa uskaltaa olla juuri sitä, mitä itse haluaa. Ja jos ei uskalla, voi vaikka piirtää sen mitä haluaa.