Urhea Babe-possu valloittaa Kaupunginteatterin lavan ja katsojat

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

*Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Aloitan tunnustuksella: en ole koskaan innostunut puhuvista eläimistä, noista lasten elokuvien sankareista, jotka pelastavat miltei koko maailman. Eikä edes valkokankaat vuonna 1995 valloittanut vaaleanpunainen pieni possu saanut minua innostumaan genren elokuvista. Siltikin tein lippuvarauksen Turun Kaupunginteatteriin miltei heti, kun kuulin syksyllä 2019 ensi-iltansa saaneesta koko perheen näytelmästä, jonka päähenkilönä tuo vaaleanpunainen sankari, Babe-possu, seikkailee.

Olen tottunut näkemään Turussa loistavaa nukketeatteria ja tämän takia luotin, että sitä olisi myös tarjolla Kaupunginteatterin lavalla. Ehkä puhuvat eläimet onnistuisivat teatterilavalla siihen, mihin eivät kuvaruudulla kyenneet? Ja toisaalta, mahdollisuus tarjota esikoiselle ensimmäinen vierailu Kaupunginteatterin pääkatsomoon ja meille kahdestaan yhteinen kulttuurihetki, pelastaisi tilanteen kuin tilanteen ja ilahduttaisi niin itseäni kuin lasta.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri.

Babe – urhea possu -näytelmä ylitti kaikki odotukseni. Ihastuin ja ilostuin ja nauroin yhdessä muun yleisön ja esikoiseni kanssa. Minulla ei ole kovin suurta muistijälkeä alkuperäisestä elokuvasta, mutta tuskinpa se on voinut olla yhtä riemastuttava ja mukaansatempaava. Milko Lehdon ohjaama näytelmä toimii loistavasti lavalla. Rooleissa on niin ihmisiä, eläimiksi pukeutuneita näyttelijöitä kuin nukkeja, kaikki sulassa sovussa kaiken aikaa yhdenvertaisina. Timo Väntsi on vastannut nukkejen ohjauksesta onnistuneesti, nukettajiensa käsissä ne liikkuvat kuin elävät esikuvansa konsanaan. Lammaslauman asut ovat niin kiehtovan näköisiä, että tekisi mieli koskea niihin. Ovatko ne yhtä pehmeitä kuin miltä näyttävät, ovathan? Pehmeät suosionosoitukset pukusuunnittelija Tuomas Lampiselle! Ja tilan kukko (Aaro Wichmann), mikä mahtava ilmestys! Jokaista jalanojennusta ja päänheilautusta myöten niin pihan kuningas kuin olla voi. Ihastuin!

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri

Lavalla riittää koko ajan nähtävää. Tarinaa eteenpäin kuljettavan Paimenkoira Flyn roolissa loistava Minna Hämäläinen on hellyttävä. Roolin kasvu näytelmän myötä on uskottavaa. Häntä heiluu sulavasti jokaisessa käänteessä eikä äidinrakkautta puutu, vaikka uusin tulokas ei samaa lajia olekaan. Hoggetin tilan isännän Herra Hoggetin (Stefan Karlsson) ja Baben (Sirpa Järvenpää / Merja Pöyhönen) yhteiselo on hurmaavaa seurata: miten possupaistia tulokkaasta suunnitellut isäntä näkeekin Baben oikean luonteen ja ymmärtää sen mahdollisuudet.

Babe – urhea possu on näytelmä, jossa on toiveikas, valoisa tunnelma. Tarina ja mukana jammailluttavat musiikkinumerot tempaavat mukaansa aikuisenkin. Heini Maarasen suunnittelemat nuket sulautuvat esitykseen hienosti ja Timo Väntsin ohjaama nuketus on ilmeikästä. Possuleikit jatkuvat kotona – emme nimittäin malttaneet olla hankkimatta väliajalla pientä possupehmolelua mukaan kotiin kuopukselle vietäväksi. Se pidetään hyvässä tallessa ja tyytyväisenä, aivan kuten Babe.

Urheaan possuun ja maatilan muihin hahmoihin voit ihastua Turun Kaupunginteatterissa toukokuuhun 2020 saakka. Ikäsuositus 4+.

Afganistan 100 – kurkistus monien tarinoiden Afganistaniin

Kuva: Jussi Virkkumaa/ TEHDAS Teatteri

Harvoin tulee nähtyä näin ajatuksia myllertävää teatteriesitystä. Sellaista, jota on vaikea pukea sanoiksi, mutta on varma, että jokaisen tulisi se nähdä. Tällainen kokemus minulla on taannoin näkemästäni Afganistan 100 – the years of interdepence -esityksestä TEHDAS Teatterissa. Dokumenttiteatteria, esineteatteria sekä videoprojisointia yhdistelevä esitys on katsahdus vuonna 2019 100 vuotta täyttäneeseen maahan.

Seija-Leena Salon ohjaama ja Salon sekä työryhmän käsikirjoittama Afganistan 100 – the years of interdepence on esitys siitä mitä Afganistan on ja miten siitä puhutaan. Millainen maa se on ollut, millainen se on nyt? Kuka saa sen määritellä, kuka sen kertoa? Kuka on sisä-, kuka ulkopuolella? Ketkä saavat päättää maan asioista? Mikä on naisen asema? Muun muassa näitä kysymyksiä käsitellään.

Pienellä ja intiimillä vinttinäyttämön lavalla nähdään Maiju Tainio, joka kuljettaa esitystä eteenpäin pala palalta, kohtaus kohtaukselta. Repliikkien, videoiden, äänitteiden ja esineiden kautta eteeni rakentuu erilaisia kertomuksia ja kuvia Afganistanista monen eri henkilön näkökulmasta esimerkiksi Suomesta, Afganistanista ja Kreikasta käsin kerrottuna.

Kuva: Jussi Virkkumaa/ TEHDAS Teatteri

Esitykseen mennessäni pohdin mitä oikein tiedän tästä tuhansien kilometrien päässä olevasta valtiosta. En ole voinut välttyä vuodesta toiseen mediassa esillä olevien järkyttävien uutisotsikoiden ja -videoiden näkemiseltä. Toisenlaista, henkilökohtaisempaa kuvaa on piirtynyt minulle maassa asuneen blogia kirjoittavan henkilön kautta, ei-niin-dokumentaarista puolestaan kaunokirjallisuudesta. Maa on tästä huolimatta jäänyt minulle aika etäiseksi. Istuessani katsomassa vajaa puolitoistatuntista dokumenttiteatteriesitystä eteeni nostetaan aiempaan tietämykseeni verrattuna paljon moniulotteisempi ja syvempi kuva. Myös tätä kaikkea on Afganistan.

Jokaisen esityksen lopuksi Tainio haastattelee yhtä Afganistan-asiantuntijaa. Vierailuiltanani, ensi-illassa 25.10.2019 haastateltuna on Shakiba Adil, joka kertoo koskettavasti omia kokemuksiaan ja muistojaan synnyinmaastaan. Lyhyt, matkalaukkujen päällä käyty keskustelu luo esitykselle viimeistellyn loppusilauksen. Tätäkin kaikkea on Afganistan.

Esitys on mukana 10. juhlavuottaan viettävällä kansainvälisellä nukketeatterifestivaali TIP-Festillä. TIP-Fest on Turussa 6.–10.11.2019.

Afganistan 100 – the years of interdepence 17.11.2019 saakka. Ikäsuositus 13+. TEHDAS Teatteri, Itäinen Rantakatu 64 A, Turku.

Amélie tuo Pariisin Turkuun

Kuva: Turun Kaupunginteatteri / Otto-Ville Väätäinen

*Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Kun Audrey Tautoun tähdittämä elokuva Amélie valtasi valkokankaat, ihastuin. Amélie sai minut hymyilemään, katsomaan maailmaa vähän uudesta näkökulmasta ja lopulta kiipeämään Montmartren kukkulalle ihailemaan Sacré-Coerin edessä avautuvaa Pariisia ja kurkistamaan matkan varrella siihen elokuvasta tuttuun kahvilaan. Usean vuoden ajan elokuvan suurikokoinen juliste seinälläni sai muistuttaa minua aamuisin elokuvan nostattamasta tunteesta, Amélien ilosta ja halusta tehdä maailmasta edes vähän kauniimman ja mukavamman elää muillekin.

Kuva: Turun Kupungintetteri / Otto-Ville Väätäinen

Ja nyt on Amélie on saapunut Turkuun. Keväästä saakka jatkunut innostunut odotus vaihtui ensi-illan huumaan perjantaina 13.9.2019 eikä epäonnesta ollut tietoakaan. Suomen kantaesityksen luoma jännitys kutkutteli ilmassa ja yleisön puheissa. Onneksi olin nähnyt maistiaisen tulevasta, joten luottavaisin mielin astelin katsomoon.

Turun Kaupunginteatterin lavalle tuoma Pariisi oli kuten Pariisin tulee olla. Värikäs, hieman nuhruinen ja ennen kaikkea täynnä elämää. Nautin suuresti sitä, että lava oli koko ajan täynnä katseltavaa, pieniä yksityiskohtia, kirkkaita valoja, ohikulkevia ihmisiä sekä suuria ja vähän pienempiä tarinoita.

Kuva: Turun Kaupunginteatteri / Otto-Ville Väätäinen

Amélien tarina on yksinkertaisuudessaan rakkaustarina. Mutta se ei ole matka pisteestä toiseen, vaan mutkitteleva polku, jonka varrella saadaan muutkin rakastumaan. Maaginen matka, jonka jatkuessa Amélie haluaa saada muut onnelliseksi, välittämättä itsestään tai unohtaen itsensä. Muiden onnellisuus on se, joka saa hymyilemään vielä kotimatkallakin, elokuvateatterista tai teatterista poistuessa.

Lavalle tuotuna Amélie toistaa uskollisesti elokuvan tarinaa. Ei kuitenkaan matkien, vaan antaen elokuvaa näkemättömällekin mahdollisuuden ihastua. Näytelmä on musikaali, jossa katsojalla on mahdollisuus antautua musiikin ja joukkokohtausten upeiden koreografioiden pyörteisiin. Vahvat lauluosuudet vakuuttavat, vaikka elokuvan ja Broadway-musikaalin äänimaailmat eroavat selkeästi toisistaan sovituksesta vastaavan Jussi Vahvaselän uurastuksista huolimatta. Mutta elokuvan musiikista vastannut Yann Tiersen onkin luonut soundtrackin, jonka vertaista on vaikea löytää.

Kaupunginteatterin Amèlien maailma on kaunis ja värikäs. Ja vaikka näytelmällä ei ole samoja mahdollisuuksia kuin elokuvalla, on näytelmän ohjaaja ja koreografi Reija Wäre saanut luotua esityksen, johon ei kaipaa yhtään enempää erikoistehosteita tai kuvakulmia. Lavastuksen 700 hehkulamppua kilpailevat loistollaan näyttelijöiden kanssa. Tarinasta tekee kiinnostavan sen kaikki pienet sivuhahmot tarinoineen: elämäänsä kyllästynyt hedelmäkauppias, klenkkaava ja kyyninen kahvilanomistaja, seikkaileva puutarhatonttu, epäonnistunut kirjailija, elämänilonsa kadottanut isä, rakkautta janoava ystävä. Vaikka heidän tarinansa jäävät vilahduksiksi, muutos parempaan saa ne kantamaan koko juonta eteenpäin. Marketta Tikkasen näyttelemä Amélie on yhtä herkkä, kujeileva ja samaistuttava kuin esikuvansa, ja sama herkkyys välittyy myös nuoressa Améliessa, jonka roolista vuorottelevat Iida Honkanen, Tilda Mäkimattila ja Alisa Kujala.

Turun kaupunginteatterin näytelmä pystyy luomaan hienosti katsojan eteen Amélien maailman, josta mielikuvitusta ei puutu. Esityksen jälkeen jää pohtimaan, miten itse voisi ilahduttaa muita ja luoda maailmasta vähän kauniimman elää. Mitä muuta sitä syksyn pimeyteen kaipaisikaan kuin iloa, väriä ja ripauksen rakkautta?

Rohkea, uusi Kalevala Åbo Svenska Teaterissa

Kuva: Pette Rissanen/ Åbo Svenska Teater

*Yhteistyössä Åbo Svenska Teaterin kanssa

Yhtäkään toista teosta ei kouluaikanani käsitelty yhtä paljon kuin Elias Lönnrotin Kalevalaa (1849).  Nelipolvisen trokeen määritelmä, teoksen tapahtumat sekä sen merkitys suomalaiselle kulttuurille tulivat tutuiksi kautta eri kouluasteiden aina yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opintoihini saakka. Kalevala on myös inspiroinut lukuisia suomalaisia taiteilijoita tekemään siitä omat tulkintansa vuosisatojen varrella.

Yksi niistä on tämän syksyn Åbo Svenska Teaterin produktio. Jakob Höglundin ohjaama ja ruotsiksi käännetystä Lönnrotin tekstistä dramatisoima Kalevala on huikea musiikkinäytelmä, joka heittää katsojan mahdolliset ennakko-olettamukset jo ensiminuuteilta tuohikontin pohjalle. Jos syksyllä 2018 Åbo Svenska Teaterissa esitetty Jane Eyre -näytelmä puhalsi upeasti pölyt Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista, on Kalevalassa eepoksen palikat ravisteltu ulos laatikostaan ja koottu uudelleen rohkeaksi, uudistavaksi tulkinnaksi.

Vaikka jokainen pala on tuttu, on Höglundin Kalevalassa niistä koottu aivan ennenäkemätön ja -kokematon kokonaisuus. Se on aivan muuta kuin kultakauden taiteilijoiden miehisen mahtipontiset maalaukset kansalliseepoksestamme!

Jänis, nukettajana Riina Tikkanen. Kuva: Pette Rissanen/ Åbo Svenska Teater

Esitys alkaa prologilla ja jo sen aikana kylmät väreet nousevat selkäpiitäni pitkin. Åbo Svenska Teaterin näyttelijät muodostavat yhdessä erikoiskoulutukseen osallistuneiden opiskelijoiden kanssa saumattoman naisensamblen, joka tempaisee minut mukaansa. Viisi näytöstä tuovat eepoksen tarinat suoraan iholle ja vuoteen 2019. Ajoittain leikitellään hauskasti metatasolla, esimerkiksi kun näyttelijäjoukko ilmaisee kohtauksen vaihtuvan. Innostun, samaistun, nauran, liikutun, järkytyn ja jännitän tarinaa, ja tuntuu, että myös muu yleisö elää vahvasti mukana.

Lauluja on runsaasti ja ensamble esittää ne lavan takaosassa olevan, Sara Puljulan johtaman orkesterin kanssa komeasti. Robert Kockin sävellykset, Tobias Zilliacusin sanoitukset sekä Jakob Höglundin koreografia loitsivat yhdessä ensamblen kanssa taian, jonka lumossa olen pitkään esityksen loputtuakin. Miten kauniita kappaleita, miten vahvaa tulkintaa! On riemastuttavaa, että lauluissa on heittäydytty eri tyylilajeihin kohtauksen ja henkilöhahmon tyyppiin sopien. Suomeksi laulut ovat kääntäneet Jukka Aaltonen ja Maria Olin – hienoa työtä!

Esityksen seuraamista helpottaa tekstitys ruotsiksi ja suomeksi. Välillä valot häivyttävät lavan yläpuolella olevan tekstitystaulun kontrastia niin, että en paikoin saa tekstistä selvää. Ennen esitystä sekä väliajalla myytävästä, huolella tehdystä käsiohjelmasta voi vaivihkaa tarkistaa teoksen henkilögallerian sekä esityksen juonenkäänteet. Ilahduttavasti teksti on sekä ruotsiksi että suomeksi.

Louhi (Saara Lehtonen). Kuva: Pette Rissanen/ Åbo Svenska Teater

Reilusta kahdestakymmenestä naisesta koostuva ensamble puhaltaa yhteen hiileen antaen kuitenkin tilaa toisilleen. Erityisesti mieleeni jäävät Sonia Hagan tulkitsema lipevä ja rietas, myös yleisölle flirttaileva Lemminkäinen sekä Saara Lehtosen karismaattinen ja mahtipontinen, viikatetta kantava Louhi.

Näyttelijöiden lisäksi ensambleen kuuluu aimo määrä kankaasta ja muista materiaaleista koottuja kollegoita. Heini Maarasen taiten tehtyjen nukkien myötä lavalle tuodaan esimerkiksi erilaisia metsän eläimiä sekä monta hahmoa tuplana – samanaikaisesti sekä limittäin näyttelijän kanssa. Niiden nuketus Ari Ahlholmin ohjaamana on upeaa katsottavaa. Suosikikseni nousevat monessa kohtauksessa seikkaileva vitivalkoinen jänis sekä kauniit kantelelinnut. Heidi Wikarin vähäeleinen ja -värinen lavastus ja puvustus tuovat esitykselle vahvan visuaalisen ilmeen, joka on samalla vanha, mutta moderni.

Musiikkinäytelmää ja nukke- ja esineteatteria yhdistelevä teos on huippuosaamisen taidonnäyte.  Kalevalan 170-vuotisjuhlavuotta ei voisi juhlistaa upeammin kuin tällä suurproduktiolla Suomen vanhimmassa teatterissa, 180-vuotiaassa Åbo Svenska Teaterissa.

Kalevala. Åbo Svenska Teater, Eerikinkatu 13, Turku. Esitykset 30.11.2019* saakka. Tekstitetty suomeksi ja ruotsiksi.

*Edit: esitykset 15.2.2020 saakka.