Retki salaiseen puutarhaan – Kupittaan siirtolapuutarha

Omakotitalossa omenapuiden ja syreenipensaiden keskellä lapsuuden viettäneenä tulee varsinkin näin kesän alussa ikävä kotipihaa. Turun lukuisat puistot toki tarjoavat helpotusta vihreyden kaipuuseen, mutta välillä on keksittävä myös muita keinoja kesäisen kukinnan ihailuun. Helluntain ja kesän alkamisen kunniaksi teimmekin perheen kanssa sunnuntaisen retken Kupittaan siirtolapuutarhaan ihailemaan sen kukkaloistoa. Puutarha sijaitsee Kupittaan kaupunginosassa, Citymarketin kyljessä kiinni, vain lyhyen matkan päässä kaupungin keskustasta. Kupittaan siirtolapuutarha perustettiin nykyiselle paikalleen, tuolloin kaupungin eteläiselle takamaalle, 1930-luvun puolivälissä ja se on kaupungin kahdesta siirtolapuutarhasta ensimmäinen. Puutarhan tarkoituksena oli tarjota kaupungissa asuvalle työväestölle mahdollisuus jaloon ja terveelliseen vapaa-ajan harrastukseen ja omavaraistalouden ylläpitoon. Ja vaikka kaupunki on ympärillä laajentunut, edelleen kaupungin asukkaat hoitavat vuokraamiaan palstoja huolella itsensä iloksi ja hyödyksi, toisinaan myös meidän meidän satunnaisten ohikulkijoiden nautinnoksi.

Asfaltoidulta kadulta rautaportin sisäpuolelle astuessa näkymä on rauhoittava: värit ja tuoksut valtaavat aistit. Kylmästä keväästä ei ole tietoakaan vaan puutarhan vihreys lumoaa. Hiljaisuutta rikkoo vain lintujen liverrys. Aluetta halkovat hiekkakäytävät ovat tasaisia ja niitä reunustavat pienet erikuntoiset ja monenväriset mökit. Vastassa on rauhallisuus, kukkimaan puhjenneet vanhat omenapuut ja uteliaat viljelijät, jotka tarkkailevat palstoiltaan vierailijoita. Puutarhapalstoja ympäröivät eri korkuiset pensasaidat, jotka saavat esikoisen innostumaan: puutarha on suuri labyrintti, johon voi eksyä ja jossa voi seikkailla! Siirtolapuutarha on kuin salaperäinen salattu puutarha, johon harvempi tulee poikenneeksi. Tuuheat pensasaidat ympäröivät puutarhaa joka puolelta, eikä ohikulkija välttämättä edes aavista, millainen paratiisi aitojen toisella puolella onkaan.

Vaikka onkin miltei salainen, ei siirtolapuutarha ole suljettu ja yksityinen. Siirtolapuutarhan alue on kaupungin omistama ja samalla kaikille avoin kaupunkitila. Puutarhapalstat mökkeineen ovat yksityisalueita, mutta hiekkakäytävillä kuljeskellen kuka tahansa voi ihailla puutarhojen moninaisuutta ja toistaan suloisempien mökkien kirjoa, aivan kuten mekin teimme. Siirtolapuutarhan keskusrakennuksesta löytyy myös kesäkahvila, ja puutarhassa järjestetään myös ohjelmaa toisinaan. ensi viikolla siirtolapuutarhaan ja sen historiaan pääsee tutustumaan opastetulla kierroksella Kupittaan kaupunginosaviikon kunniaksi. Tarkempi aikataulu löytyy täältä.

 

Stundarsin ulkoilmamuseo – matka pohjalaiseen maalaiskylään

Yhdeksänkymmentäluvun loppuvuosina vanhempani suunnittelivat mökin rakentamista. Muistan, että tuolloin pohjoispohjalaiset juuret omaava äitini ja minä haaveilimme punaisesta pohjalaistalosta valkoisine ikkunalistoineen, paritupineen ja tasaisine ikkunarivistöineen. Nuo ideoista piirroksiksi siirtyneet haavekuvat ovat edelleen nähtävissä tuon aikaisen päiväkirjani sivuilla.  Yhteinen haaveemme ei kuitenkaan koskaan toteutunut ja hyvä niin, perinteinen pohjalaistalo keskellä pohjoiskarjalaista vaaramaisemaa olisi sittenkin ollut kuin kala kuivalla maalla.

Muisto tuosta mökkiunelmasta nousee silti usein loma-aikoina mieleeni. Syy tähän on yksinkertainen: saan viettää monet näistä lomapäivistäni puolisoni lapsuusmasemissa Etelä-Pohjanmaan lakeuksien keskellä. Teiden varsilla notkuvat juuri nuo muistojeni ihastuttavat rakennukset, toiset yhä edelleen asuttuina, toiset valmiina notkahtamaan ja kohtaamaan maankamaran seuraavan tuulenpuuskan myötä.

Tällä lomalla pääsin perehtymään vielä lähemmin tähän pohjalaiseen maalaistunnelmaan. Automatka Vaasaan muuttui ihastuttavaksi museoretkeksi, kun puolisoni isä päätti suunnata autonsa keulan kohti matkan varrella olevaa Mustasaaressa sijaitsevaa Sulvan kylää ja Stundarsin ulkoilmamuseota. Ihastuminen paikkaan oli miltei yhtä nopeaa ja rajua kuin taivaalta päällemme vyöryvä rankkasade ukkosenjyrinän säestämänä. Vallitsevaa ilmaa kohtaan osoittamastani epäluuloisuudesta huolimatta kaikki kääntyi kuitenkin hetkessä parhain päin kuten vain suomenruotsalaisen maiseman keskellä voi: kahvihetken jälkeen paahtava aurinko lipui esiin pilviverhojen takaa ja vain lukuisat vesilätäköt jäivät muistuttamaan sadekuurosta.

Stundarsin käsityöläiskylä on samalla museoalue ja kulttuurikeskus. Sen tarkoituksena on vaalia ja jakaa ruotsinkielisen Pohjanmaan kult-tuurihistoriaa elävällä tavalla. Ulkoalueelle on koottu rakennuksia Mustasaaren ja Vaasan alueelta kuutisenkymmentä. Sieltä löytyy 1900-luvun alun pohjalaisen elämänmenon koko kirjo: vauras maalaistalo luhtiaittoineen ja leivintupineen, käsityöläisten asunnot pajoineen ja työvälineineen, tilattomien ja mäkitupalaisten kodit, postitoimisto ja kauppa sekä ne perinteiset ulkorakennukset sekä tietenkin vaivaisukko heti portilla muistuttamasta tämänkin perinteen olemassaolosta. Lisäksi alueella on useita näyttelyitä kesän aikana eri tiloissa ja paikan tapahtumakalenterissa riittää varmasti kaikille jotain kiinnostavaa ympäri vuoden markkinoista vohvelipäiviin ja käsityönäytöksiin.

Museoalue on pyritty luomaan eläväksi kyläksi ja mielestäni tässä on onnistuttu erinomaisesti vaikka kaatosade olikin karkoittanut muut museovieraat paikalta. Talonpoikaistalon pihassa tuoksuu kanankakka, pihan toiselta laidalta kuuluu vasikoiden ammunta ja sisätiloissa tuoksuu tuoreet paistokset. Kolme ajan asuihin pukeutunutta työntekijää jaksoivat jakaa tietouttaan pirteinä rakennuksesta toiseen, eikä enempää vaadittu. Museon välitön tunnelma tarttui koko seurueeseen hetkessä. Pyykkärin kadotessa hetkeksi nurkan taakse lapsi upotti kätensä pyykkiveteen onnellisena ja tarmokkaana, paappa vasaroi nikkariaitassa puuhevosen ja puoliso intoutui musisoimaan valokuva-ateljeessa rekvisiittana olleine olkihattuineen. Itse jäin pitkäksi aikaa haaveilemaan lammashaan takana avautuvasta näkymästä: 2000-luvun Sulvan kylän idyllistä, joka ei ulkonäöllisesti museon maailmasta poikennut. Ehkä sittenkin joskus toteutan tuon lapsuuden haaveeni ja istun oman punaisen pohjalaismökkini pihalla nauttimassa kahvia ruusukupista keskellä näitä lakeuksia.

Nostalgiaretki Uuteenkaupunkiin

Lauantaina nappasin siskon ja lapsen kainaloon ja suuntasin Uuteenkaupunkiin. Siellä vietettiin viikonloppuna Uudenkaupungin Vanhat Talot –tapahtumaa, jossa vierailijat pääsivät kiertämään ja kurkistelemaan paikallisten koteihin ja pihoihin sekä tutustumaan luennoilla ja esittelyillä muun muassa perinnerakentamiseen. Yksityisten asukkaiden lisäksi avoinna oli myös julkisia kohteita kuten Uudenkaupungin museon kaikki kolme kaupungissa olevaa museokohdetta. Tapahtumaa on järjestetty Uudessakaupungissa 2000-luvun puolivälistä saakka vaikkakin toisella nimellä. Uudenkaupungin lisäksi ainakin Kristiinankaupungissa, Loviisassa ja Pispalassa on saanut astua suljettujen porttien sisäpuolelle ja toisinaan myös taloihin sisälle samankaltaisissa puutalotapahtumissa.

Uusikaupunki on vanha merenrantakaupunki sopivan matkan päässä Turusta. Se on myös entinen kotikaupunkini, jonka idyllisessä puutalokeskustassa vietin lapsuuteni. Monet  avoinna olleista ja ohikuljetuista kohteista olivatkin entuudestaan tuttuja. Vaikka olen ehtinyt asua muualla jo puolet elämästäni, ovat nuo moneen kertaan kuljetut kadut ja korttelit taloineen täynnä muistoja: tästä talosta hain isosiskoni syntymäpäiväkutsuilta, tällä kadulla opettelin ajamaan polkupyörällä, tämä oli täydellinen piha piiloleikkiin, tuon talon piharakennuksessa kokoonnuimme perustamaan salaseuran, tuolla talossa taasen kävimme aina nuuttipukkeina vaikka vähän jännittikin ja tätä kautta kuljettiin kotiin vähän vanhempana discoiltojen jälkeen. Samalla huomasin, että entinen nuorisotalo, jossa monena iltana tuli oltua, onkin nyt myynnissä!

Näiden muistojen noustessa pintaan kiertelimme taloja rauhalliseen tahtiin, leikimme museossa niin salapoliisia kuin kauppaneitiäkin, tutustuimme pihakirppisten aarteisiin ja ihailimme asuntojen kiinnostavia yksityiskohtia, kauniita pihoja ja vanhoja tapetteja. Rennon kulkumme vuoksi aika ei millään riittänyt ja nälkä yllätti seurueemme, joten suurin osa kohteista jäi meiltä näkemättä. Kaupunkiin saapuneena turistina tämä olisi varmasti harmittanut mutta itseäni ei. Retki oli sopiva nostalgiahetki siskojen kanssa aurinkoisiin lapsuuspäiviin ennen syksyn alkua.

Taloissa keskityin ihailemaan tiloja ilman kameraa. Kokeakseen saman kannattaa siis suunnata itse paikan päälle. Seuraavan kerran Uudenkaupungin puutaloihin pääsee tutustumaan kahden vuoden päästä. Sitä ennen tunnelmoida voi tapahtuman kotisivuilla, jossa on kiinnostavat esittelyt monista taloista. Malttamattomat voivat tutustua tietenkin Uuteenkaupunkiin omin päin: puutalovoittoisessa keskustassa saa ajan kulumaan hyvällä ilmalla ilman taloihin astumistakin ihaillen kunnostettuja julkisivuja ja taidokkaita portteja. Sadeilmalla voi piipahtaa museoon tai vaikka kirjastoon, molemmat kun sijaitsevat vanhoissa tunnelmallisissa puutaloissa nekin.