Ihana neiti N. – Rakkautta 1920-luvun tyyliin

*Yhteistyö Turun Kaupunginteatterin kanssa

Kuvittele verinen, juuri murhattu ruumis lojumassa puistossa. Yli-innokas piippua poltteleva poliisi jäljittämässä murhaajaa Turun talvisilla kaduilla. Vauhtia, suolenpätkiä ja lopulta: kiinni jäänyt syyllinen tunnontuskissaan. Onnistuitko? Hyvä, nyt voit unohtaa kaiken sen. Mielikuvalla ei nimittäin ole mitään tekemistä näytelmän kanssa, josta nyt kerron.

Juha Siltalan käsikirjoittama ja ohjaama Turun Kaupunginteatterissa kantaesityksensä saanut näytelmä Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus liittyy oleellisesti Turussa kultaisella 1920-luvulla todella tapahtuneeseen murhaan. Silti se ei ole salapoliisimysteeri tai edes murhatragedia. Se on näytelmä intensiivisestä rakkaudesta ja epätoivosta. Sadan vuoden takaiseksi todellisuudeksi varsin ajankohtainen.

Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus
Kuva Otto-Ville Väätäinen ja Turun kaupunginteatteri

Rauhallisesti ja verkkaan etenevä näytelmä vie katsojan 1920-luvun Turkuun. Tuon ajan kaupungissa viihdyttiin mykkäelokuvissa, juopoteltiin salaa kuppiloissa ja pukeuduttiin tyylikkäästi. Turku rajautui ruutukaava-alueelle ja piirit olivat pienet: pahantahtoiset juorut kulkivat suusta suuhun sutjakammin kuin raitiovaunu pysäkiltä toiselle. Tässä maailmassa rakastuvat toisiinsa neiti Niininen ja maisteri Törnudd. Varovaisesti ja ujosti, mutta ehdottoman varmasti. Mutta kuten näytelmissä aina, ja tässä tapauksessa jopa tosielämässä, ei rakkaus ole vain kahden kauppa eikä elo irrallaan todellisuudesta. Päästäkseen tanssimaan ruusuilla, on sen eteen tehtävä uhrauksia. Toisin kuin yleensä todellisuudessa, uhraus vaatii ihmishengen menettämistä.

Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus
Kuva Otto-Ville Väätäinen ja Turun kaupunginteatteri

Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus -näytelmää on miellyttävä seurata. Se ei takerru vain etenevään juoneen, vaan makustelee mukavasti 1920-luvun tunnelmoinnilla. Minna Hämäläisen ja Kirsi Tarvaisen rempseä murre vie mukanaan ja Mervi Takatalo sekä Tobias Zilliacus ovat rakkaudessaan vakuuttavia. Suurihiutaleinen lumisade tiivistää tunnelmaa koko näytelmän ajan. Vaikka näytelmän puvustuksen suunnitelleen Tuomas Lampisen mukaan asut eivät ole oppikirjaesimerkkejä ajan tyylistä, ovat ne minulle eletyn elävöittäjiä. Pystyn helposti kuvittelemaan itseni elokuvateatteriin mykkäfilmiä katsomaan, kulkemaan yhdessä pääparin kanssa Auransillan pieltä kohti Kaskenmäkeä ja järkyttymään kansainvälistäkin lehdistöä ihastuttaneesta Suomen ensimmäisestä ”Hollywood-tyylin murhasta”.

Jos kaipaat iltaasi menneen ajan runollista rakkautta höystettynä muutamalla ripauksella paikallishistoriaa, draamaa ja tragediaa, suuntaa Turun Kaupunginteatterin Pienelle näyttämölle katsomaan Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus. Esityskausi jatkuu 18.5. saakka. Verta ja väkivaltaa kaipaavat voivat avata television.

Mainokset

KGB-museo Tartossa

KGB-sellimuseon ikkuna Tartossa, Virossa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Riian mäellä, pienen matkan päässä Tarton keskustasta on Harmaaksi taloksi kutsuttu jykevä rakennus. Riia- ja Pepleri-katujen kulmassa oleva pitkä talo on kylvänyt kauhua ja pelkoa vuosikymmeniä, sillä siinä toimi 1940–1950 -luvuilla NKVD:n ja KGB:n Etelä-Viron keskus. Talon kellarissa on vuodesta 2001 ollut Tarton kaupunginmuseoon kuuluva KGB Kongide muuseum. Visit Tartun sivuilla KGB-käytävien museoksi kutsuttu museo voisi kääntyä suomeksi ennemmin KBG-sellien museoksi. Talon viertä kulkee vilkas Riia-katu, jonka toisella puolella on boheemi Karlovan kaupunginosa.

Museo ei ole erityisen hyvin merkattu. 15b-rapun ulko-oven vieressä on kyltti, joka ilmoittaa museon olevan täällä. Ulko-ovesta vasemmalla on heti jyrkät portaat alas kellariin. Näitä portaita aivan kaikki vangit eivät päässeet koskaan kävelemään enää ylöspäin.

KGB-sellimuseon sisäänkäynti Tartossa, Virossa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty,

KGB-sellimuseon sisäänkäynti Tartossa, Virossa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

KGB-sellimuseon kartta Tartossa, Virossa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

KGB-sellimuseon käytävää Tartossa, Virossa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Käytävästä, selleistä ja muutamasta lisähuoneesta koostuva museo on pienehkö. Osa tiloista on palautettu alkuperäiseen asuun. Puna-valkoinen värimaailma toistuu ja lattia on karua betonia. Pysyvässä näyttelyssä esitellään kommunistihallinnon rikoksia ja tutkintavankeusaikaa. Vangit olivat täällä tutkintavankeudessa poliittisista syistä jopa kymmenen kuukautta ennen siirtoaan joko Siperiaan tai teloitukseen. Vankeusaikana heitä kuulusteltiin ja kidutettiin sekä henkisesti että fyysisesti. Myös esimerkiksi virolaiset partisaanit eli Metsäveljet sekä sodan jälkeinen taistelu maan itsenäisyydestä eli Viron vastarintaliikkeen toiminta saavat museossa omat osionsa.

KGB-sellimuseon kuulusteluhuone Tartossa, Virossa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

KGB-sellimuseon kuulusteluhuone Tartossa, Virossa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Vakoojan esineistöä KGB-sellimuseossa Tartossa, Virossa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Vakoojan välineitä.

Museossa on paljon lukemista, erityisesti jos osaa viroa. Monet näyttelytaulut ovat käännetty myös suomeksi ja englanniksi. Monessa huoneessa voi napata laminoidun suomenkielisen tekstin luettavakseen. Myös vitriinit ja huoneet notkuvat esineistöä. On jännittävää nähdä ja lukea esimerkiksi minkälaista välineitä ja toimintatapoja vakoojilla on ollut käytössä. Tavallisesti vakoojatarinoihin pääsee tutustumaan vain populaarikulttuurin tuotoksissa. Esineistöä on sekä kuulustelijoilta että kuulusteltavilta, ja molempien puolien äänet pääsevät esiin. Vaikka museo on pieni, meinaa välillä museoväsymys iskeä, varsinkin, kun käsiteltävät aiheet ovat emotionaalisesti paikoin hyvin raskaita. Katson paksuja kiviseiniä ja mietin mitä kaikkea ne ovat nähneet.

Käsityö KGB-sellimuseossa Tartossa, Virossa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Liina on tehty Harmaassa talossa lahjaksi vangin äidille
Esineistöä KGB-sellimuseossa Tartossa, Virossa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Siperiassa tehty laukku

Olen vieraillut Tallinnan Viru-hotellin ylimmässä kerroksessa olevassa KGB-museossa (Viru väljak 4, Tallinna), jonka näkökulma on hyvin toisenlainen. Täällä Tarton museossa tapahtumia tarkastellaan pitkälti tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Museon lukuisista valokuvista tuijottaa silmästä silmään esimerkiksi Siperian leireillä olevia ihmisiä kanssavankiensa tai perheidensä kanssa tai pidätyskuvan vakavat ihmiset. Myös esineistö tuo mikrohistoriallisen näkökulman esiin. On liikuttavaa nähdä juuri täällä vangin äidilleen tekemä kaunis valkoinen pöytäliina tai Siperiassa miehen vaimolleen kutoma verkkokassi.

KGB-sellimuseon rangaistuskoppi Tartossa, Virossa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Yksi koskettavimmista kohdista vierailullani on, kun saavun eristyssellien eli karssereiden luokse. Pikkuruisessa vajaan neliömetrin kokoisessa sellissä istuu nukke näyttämässä mallia miten vanki on  joutunut olemaan epämukavasti kopperossa. Eristysaika oli usein 5–10 vuorokautta ja ruokaa sai joka kolmas päivä. Tämä ei ole inhimillistä. Toinen pysäyttävä hetki on lukiessani opiskelijoiden vastarintaliikkeen Sini-Musta-Valkoisen toiminnasta. Pidätyskuvista tuijottaa nuoria koululaisia, jotka laittoivat itsensä likoon maan itsenäisyyden vuoksi.

On kuvaavaa, että idea museon perustamisesta tuli entisiltä Sini-Musta-Valkoisen jäseniltä, kun he olivat vierailemassa kellaritiloissa. On tärkeää, että tämä museo on olemassa ja kertomassa vaiettujen ja paikoin unohdettujen ihmisten tarinoita. Ehdottomasti vierailemisen arvoinen museo!

KGB Kongide muuseum, Riia tänäv 15b, Tartto, Etelä-Viro.

Lue myös Vehreä kulttuurikaupunki Tartto ja Ravintolavinkit Tarttoon.

Historiallinen Myllymäki Uudessakaupungissa

Mamsellimylly ja vanha vesitorni Myllymäellä Uudessakaupungissa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Varsinais-Suomessa meren rannalla oleva Uusikaupunki mielletään usein kesäkaupungiksi. Siellä on kuitenkin kaunista myös näin syksyisin. Yksi kiinnostava vierailukohde on Myllymäen puisto (Myllyrinne 3, Uusikaupunki), joka on vain muutaman korttelin päässä torista. Puistoistutusten, puulajipuiston ja lasten leikkipuiston lisäksi Myllymäellä on neljä eri tyyppistä tuulimyllyä. Vastikään kunnostetut myllyt ovat nyt entistä ehompia.

Punaiset tuulimyllyt ja niiden vieressä ylväänä seisova vanha vesitorni näkyvät jo kauas. Puistoalueen perusti jo 1930-luvulla kauppaneuvos Johan Nordström. Hän toi nämä pääasiassa 1800-luvulla rakennetut myllyt mäelle, ja yhdessä ne muodostavat hienon, valtakunnallisestikin arvokkaan kokonaisuuden.

Myllymäellä on myös vanha vesitorni, jonka näköalatasanteelle olen joskus päässyt ihailemaan maisemia. Muistan vieläkin, miten ylös vieviä rappusia tuntui olevan loputtomasti! Näkymät noin 30 metriä maanpinnasta olevalta tasanteelta olivat huikeat. Harmillisesti vanha vesitorni on nykyisin yleisöltä suljettu.

Mamsellimylly Myllymäellä Uudessakaupungissa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Mamsellimylly ja keltamatara Myllymäellä Uudessakaupungissa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Myllynkivi Myllymäellä Uudessakaupungissa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Vanhan vesitornin vieressä on mamsellimylly. Mamsellilla on aivan kuin helmat, kun myllyn sivut levenevät maata kohti. Puuosat ovat sammaleesta puhtaat ja iloisen punaiset. Pärekatto ja hauska pärekaton nuppi lähes hohtavat uutuuttaan. Jokaisessa myllyssä on kyljessään valkopohjainen kyltti, jossa kerrotaan myllyn historiasta. Mamsellista mainitaan esimerkiksi ”Mylly on joko siirretty muualta tai rakennettu Temsan kalliolle Raumalle 1873 tai 1874. Omistanut Juhan Temsa.” Myllymäelle se tuotiin 1932.

Mamsellimyllyn vieressä on kalliota, jonka vierestä kurkottelee pikkukukkainen keltamatara. Ruoho on varmaan jo kauan sitten menettänyt vihreän värinsä kuivan kesän takia. Siellä täällä on vanhoja myllynkiviä koristeina.

Kehäsiipimylly Myllymäellä Uudessakaupungissa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Kehäsiipimylly Myllymäellä Uudessakaupungissa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Mamsellimyllyn vieressä on kehäsiipimylly. Tämä mylly eroaa muista mäen myllyistä komealla ympyränmuotoisella kehällään, joka sekin on vasta uusittu. Myös kehäsiipimyllyn helmat ovat leveät. Alkujaan kehäsiipimylly on rakennettu Rauman maalaiskunnan Vasaraisten kylässä, Koijärven torpassa noin vuonna 1909.  Mäelle se tuotiin vuonna 1933.

Harakkamylly Myllymäellä Uudessakaupungissa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Harakkamylly Myllymäellä Uudessakaupungissa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Harakkamylly komeine siipineen ei paljoa kehäsiipimyllylle kalpene. Mylly on kaksiosainen, ja yläosa on liikuteltavissa tuulen mukaan alaosan jäädessä paikoilleen. Harakkamylly on rakennettu vuonna 1838 Rauman Kaunisjärven kalliolle. Kortelan kylän kautta se tuotiin Myllymäelle vuonna 1933.

Lilja ja varvasmylly Myllymäellä Uudessakaupungissa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Varvasmylly Myllymäellä Uudessakaupungissa, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Viimeisenä, leikkipuiston päässä puistoa seisoo kontti- eli varvasmylly. Myllyn sivut ovat suorat, ja alhaalla joka sivulla on hirsiset varpaat. Varvasmyllyssä koko myllyrakennus käännetään tuulen mukaisesti. Tämän varvasmyllyn on rakennuttanut laivanvarustaja Lindroth vuonna 1860 Nervanderin puistoon. Uudenkaupungin museoyhdistys lahjoitti myllyn Johan Nordströmille vuonna 1933.

Myös Myllymäen ympäristössä on nähtävää. Mäen juurella, pienellä Myllykadulla on Uudenkaupungin museoon kuuluva Merimiehenkoti-museo (Myllykatu 18). Suloisessa punaisessa puutalossa oleva museo on avoinna kesäkaudella. U:gin museon Wahlbergin museotalo (Myllykatu 10) on vielä avoinna. Siellä on nähtävillä 26.10.2018 saakka vaihtuva näyttely Kartsalla – uusikaupunkilaisnuorison vapaa-aikaa 1950–1990 -luvuilla.

Lue myös kirjoitus kierroksestani Uudenkaupungin puutaloissa Ugin vanhat talot -tapahtumassa kesällä 2017.

Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Itäharjun kolerahautausmaan portti

Vilkkaan Helsingintien lähellä, Kalevankadun varrella, sijaitsee yksi kaupungin kiinteistä muinaisjäännöksistä. Kalevanpuiston laidalla, kiviaidan ympäröimänä ja osittain puiden peitossa, alue helposti jää katseilta piiloon. Paikalla ei ole edes kylttiä tai muistolaattaa kertomassa paikan historiasta. Olemme saapuneet Itäharjun kolerahautausmaalle.

Vuonna 1831 pelko hiipii suomalaisiin. Maailmalla jyllännyt ja kuolemaa niittänyt kolera oli saapunut myös Suomeen. Syyskuun neljäntenä päivänä  sai kolera ensimmäiset uhrinsa myös Turussa. Vain neljä vuotta aikaisemmin liekit olivat tuhonneet suuren osan kaupungista ja nyt yli 230 henkeä* koki kohtalonsa neljä kuukautta jylläävän kulkutaudin kourissa. Vaikka koleraa saatettiin pitää köyhien vitsauksena, se ei Turussa katsonut luokkaa, vaan siihen kuoli ihmisiä säätyyn katsomatta.

Hautamuistomerkkejä Itäharjun kolerahautausmaalla

Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Koleraan kuolleet eivät saaneet perinteisiä hautajaisia eivätkä he päässeet viimeiseen lepoon yleiseen kirkkomaahan. Tartuntavaaran takia hautaukset toimitettiin usein nopeasti, kuolemaa seuranneen yön hämärissä. Kulkutautisten hautausmaiden tuli sijaita kaupungin rajojen ulkopuolella. Koleraepidemian vallattua kaupungin perustettiin Turkuun kaksi hautausmaata uhreja varten. Itäharjun kolerahautausmaa on näistä toinen.

Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Itäharjun kolerahautausmaan hautakiviä

Lokakuun aurinko paistaa kirkkaasti ja luo upeita varjoja puistikkoiselle hautausmaalle. Ruskan väreissä loistavat vaahteranlehdet eivät kerro siitä epätoivosta, jonka kolera toi kaupunkiin. Jäljellä on vain muutama hautakivi ja metalliristi muistuttamassa menneestä ja taudin tasa-arvosta. Muut hautamuistomerkit ovat vuosisatojen saatossa maatuneet tai tuhoutuneet. Joulukuussa 1831 kuolleen Leipurimestari Carl Wahlgrenin hautakivessä kuolinsyyksi mainitaan kolera. Paljon muuta ei Turkua 1800-luvulla vaivanneista kolera-aalloista ole nykykulkijaa muistuttamassa.

Itäharjun kolerahautamaalla ei ole koskaan tehty arkeologisia tutkimuksia, eikä sinne haudattujen tarkkaa määrää tiedetä.  Tieto hautausmaan olemassaolosta on kuitenkin säilynyt. Turun toisella kolerahautausmaalla on ollut huonompi kohtalo. Kakolanmäenrinteellä sijaitseva kolerahautausmaa, jota aikanaan kutsuttiin Linnanfältin hautausmaaksi,  jäi unohduksiin jo 1800-luvun kuluessa. Se löydettiin uudelleen 1900-luvun alussa kaivaustöiden yhteydessä ja muutaman kerran uudelleen vuosien saatossa kun alueella kaivettiin ja luita alkoi putkahdella esille. Edellisen kerran paikalla tehtiin arkeologisia pelastuskaivauksia tänä kesänä. Kaivauksien antiin voi tutustua vaikka tästä linkistä Ylen uutisointiin. Tämän jälkeen Kakolanrinteen hautausmaankaan olemassaolo tuskin enää pääsee unohtumaan keneltäkään vaikka paikalle rakennetaankin päiväkoti.

Syksyinen Itäharjun kolerahautausmaa

Jos kaipaat lisätietoa koleran vaiheista Turussa, kannattaa tutustuminen aloittaa vaikka Sofia Paasikiven  vuonna 2016 valmistuneesta kulttuurihistorian pro gradusta. Se löytyy sähköisenä versiona Turun yliopiston Doria-tietokannasta tämän linkin takaa.

*Sofia Paasikiven pro gradun mukaan (s.46) aikalaislähteissä kuolleiden määrän mainitaan olleen jopa 577 vuosien 1831-32 aikana.