Museohelmi Tampereelta: Emil Aaltosen museo

Kuvassa oikealla: Venny Soldan-Brofeldtin teos Kaskiaho, savolainen maisema.

Vain pienen matkan päässä Tampereen ydinkeskustasta on kulttuuriaarre, Pyynikinlinna. Se seisoo ylväänä päättyvän kadun päässä Pyynikinrinteen huvilakaupunginosassa. Vierestä kulkee tie Pyynikinharjulle sekä näkötornille. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Jarl Eklund ja se valmistui vuonna 1924 edustaen 1920-luvun klassismia. Vaaleanpuna-valkoiseksi maalatussa julkisivussa on kauniita yksityiskohtia, kuten koristeköynnöskuvioita ikkunoiden alla sekä koristepilareita.

Kenkätehtailija, vuorineuvos Emil Aaltonen (1869–1949) osti Pyynikinlinnan vuonna 1932 perheensä kodiksi sekä taidekokoelmansa säilytyspaikaksi. Nykyisin Pyynikinlinna on Emil Aaltosen museo, jonka pääkerroksen huoneissa voi tutustua Aaltosen taidekokoelmaan, kuten Elin Danielson-Gambogin ja Venny Soldan-Brofeldtin maalauksiin.

Museo hurmaa arkkitehtuurillaan ja pienillä yksityiskohdillaan. Alakerran isoista ikkunoista avautuu upea maisema pihan puolelle Pyynikin mäntyrinteeseen ja Pyhäjärvelle. Kevään kirkas auringonpaiste tulvii ikkunoista täyttäen museon valolla. Hauska lisä on huoneissa olevat vanhat mustavalkokuvat, jossa voi verrata näkymää nykypäivään.

Toisessa kerroksessa teollisuushistoriaa ja vaihtuvia näyttelyitä

Tyylikkäät puuportaat johdattavat kävijän toiseen kerrokseen, jossa esitellään Aaltosen elämäntyötä mm. teollisuuden ja maatalouden parissa. Erityisen kiinnostavia ovat näyttelyt Aaltosen Kenkätehtaan ja muovituotteita valmistaneen Sarviksen historiasta. Mielenkiintoinen sukellus tamperelaiseen teollisuushistoriaan!

Toisessa kerroksessa on myös vaihtuvia näyttelyitä. Tällä hetkellä esillä on valokuvaaja Susanna Majurin (1978–2020) Veden tuntu -valokuvanäyttely. Esillä on kuusitoista valokuvateosta vuosilta 2002–2019.

Tarinalliset, usein vedessä kuvatut valokuvat ovat toinen toistaan lumoavampia. Usein niissä on yksittäinen hahmo vedessä taustakankaan edessä. Kuvien maailma kiehtoo ja herättää uteliaisuuden. Miksi hahmot ovat vedessä? Mitä vesi merkitsee kussakin kuvan hetkessä?

Susanna Majurin teos Icy (2012)

Icy-teoksessa (2012) keijumainen hahmo näyttää makaavan huurteisen maiseman keskellä, kun puolestaan Luistelu-teoksessa (2002) ollaan kiinnostavasti välitilassa hahmon istuessa avatun ulko-oven edessä joko pukemassa tai riisumassa luistimia. Tunnistan teoksen myös toisesta asiayhteydestä: se on Inka Nousiaisen Arvaa ketä ajattelen -romaanin (2007) kannessa.

Kansitaidetta lukuun ottamatta olen aiemmin nähnyt Majurin teoksia vain netissä, joten kokemus on vaikuttava. Isokokoiset, kiiltäväpintaiset vedokset on aseteltu tilaa hyödyntäen niin, että jokainen teos saa oman paikkansa Pyynikinlinnan miljöössä. Tämä näyttely kannattaa nähdä!

Susanna Majurin Veden tuntu -valokuvanäyttely on avoinna 2. huhtikuuta 2023 saakka. Emil Aaltosen museo on avoinna ympäri vuoden, Mariankatu 40, Tampere.

Huoneellinen naisista Turun linnassa

Maaliskuussa kansainvälisenä naistenpäivänä Turun linnassa avautui näyttely Muutaman sananen naisista. Näyttely oli kiehtonut minua jo pidempään, jopa ennen avautumistaan. Sosiaalisessa mediassa näkemäni naistenlehtimäiset mainokset klikkiotsikoineen näyttelyssä esiteltävistä naisista lupailivat jotain tavallisuudesta poikkeavaa.

Näyttely tuo naiset esille aktiivisina toimijoina. Vaikka miehinen ylivalta olikin normi 1600-luvulla, on kaikilla näyttelyn naisilla oma paikkansa historiassa. Aivan kuten on ollut jokaisella muullakin, joka jää näyttelyn ulkopuolelle. Vaikka juorulehtimäinen ote naisiin ja heidän elämäänsä voidaan nähdä varsin stereotyyppisenä, tuo se minusta hienon kontrastin itse tilaan. Turun linnan jyhkeys ja ritarillinen mieheys saavat nyt väistyä vaaleanpunaisena hohtavan naiseuden tieltä.

Näyttely on kutkuttavan monipuolinen. Toisin kuin näyttelyn nimi lupaa, saa näyttelyvieras paljon enemmän kuin muutaman sanasen sisäistettäväkseen. Koska ja vaikka 1600-luvun historia ei ole ominta alaani, riittää yhteen huoneeseen sijoittuvassa näyttelyssä luettavaa ja tutkittavaa. Näyttelyn tieto pohjautuu Turun yliopiston tutkijoiden tutkimustyöhön. Esineistöä näyttelyyn on lainattu muun muassa Nordiska Museetista, Turun yliopiston kirjastosta ja Rikosmuseosta. Perinteisten esinevitriinien ja näyttelytekstien lisäksi tilassa on liikkuvaa kuvaa, äänikerrontaa sekä kosketusnäyttöruutuja. Näistä on varmasti  osaltaan kiittäminen yhteistyökumppaneina toimineita Turun Taideakatemiaa ja 1600-luvun historian harrastajien ja elävöittäjien yhdistys Gars ry:tä. Ilahduttavasti näyttelyn yhteyteen on saatu myös lapsia viihdyttävää toimintaa: lapset ja varmasti kaikki halukkaat pääsevät pukeutumaan aikakauden tyyliin ja valokuvaamaan itsensä tyylikkäissä kehyksissä.

Näyttely rakentaa kiinnostavan kuvan 1600-luvusta, sen ajan Turusta, tavoista, arjesta ja tietenkin naisista. Hauskana yksityiskohtana varsinkin kosketusnäyttöruutujen sisältö ihastutti: harvoin minulla on mahdollisuus saada pukeutumis- ja johtamisvinkkejä suoraan 1600-luvulta. Kuten odotinkin, näyttely tarjoaa uudenlaisen lähestymistavan historiaan, joka on samalla hauska ja raikas. Historian naisten elämään on tämän näyttelyn avulla helppo samaistua kun heidät on tuotu osaksi omaa maailmaamme.

Muutama sananen naisista -näyttelyyn pääsee tutustumaan osana Turun linna -kierrosta, mutta pelkästä näyttelyvierailusta kiinnostuneet on otettu myös huomioon. Näyttelyyn on mahdollista päästä oikotietä suoraan ala-aulasta. Kotiinviemisiksi voi museokauppa Fataburista hakea lukemiseksi tutkija Veli Pekka Toropaisen 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista, joka johdattaa lukijansa vielä syvemmälle naisten elämään.

Muutama sananen naisista -näyttely on esillä Turun linnassa 8.3.2020 saakka.

Monipuolinen Liedon Vanhalinna

On aurinkoinen talvisunnuntai. Olen tullut Liedon Vanhalinnaan, jossa Johanna on tänään työvuorossa. Ennen töiden alkua ehdimme käydä yhdessä Linnavuoren laella. Tämä suht tasainen mäenlaki on tuhansia vuosia vanha linnoituspaikka Aurajoen varrella, Liedossa. Ihailen alas pelloille avautuvaa näkymää. Näen läheisen ladon ja Vanhalinnalle kuuluvia talousrakennuksia. Jos katson oikein tarkkaan, näen Turkuun saakka.

Linnavuoren juurella kulkee tuutulaulustakin tuttu Hämeen Härkätie. Sen vieressä seisoo komeana vuonna 1930 valmistunut Vanhalinnan päärakennus, uusklassinen kartanokotimuseo. Sen rakennutti vanhan päärakennuksen tilalle Kaarlo ja Hilda Wanhalinna, joiden pojasta Mauno Wanhalinnasta (1905–1998) tuli vuonna 1930 talon isäntä. Mauno avioitui vuonna 1944 Ester Wanhalinnan (1907–2000) kanssa, ja he alkoivat systemaattisesti rakentaa tilasta museota. Pariskunta lahjoitti tilan vuonna 1956 Turun yliopistolle. Vuosikymmenien aikana Vanhalinnasta on tullut monipuolinen kulttuurikohde. Nykyisin se on Liedon Vanhalinna -säätiön hallinnassa.

Pudistelen kengistäni lumet ja astun sisälle kartanokotimuseoon. Vingutan Museokorttiani ja kuuntelen, kun Johanna kertoo miten taloa kannattaa kiertää. Jo ensimmäinen huone, isännän työhuone, tekee vaikutuksen. Täällä Mauno Wanhalinna on hoitanut tilan asioita ja samalla tarkkaillut keitä taloon tulee. Esineistöä on runsaasti, ja vähintään toinen mokoma vitriineissä. Wanhalinnat olivat innokkaita keräilijöitä, ja keräilyharrastus ja into tiedon säilyttämiseen näkyy.

Suuressa salissa vallitsee hauras, pysähtynyt tunnelma. Vanhat viherkasvit ja huonekalut reunustavat huonetta. Yhdellä seinällä on aimo kokoelma aseita: nekin yksi keräilyn kohde. Ujo talviaurinko siivilöityy ikkunaverhojen raosta. Astuessani kulman Kultarantahuoneeseen hengähdän: tässäkö ovat ne Turun yliopiston vuonna 1959 puretusta vanhasta päärakennuksesta, Phoenixin talosta, pelastetut kalusteet! Ne on suunnitellut arkkitehti Gösta Kulvik liikemies Alfred Kordelinin rakennuttamaan Kultarantaan, nykyiseen presidentin kesäasuntoon Naantalissa. Sittemmin ne päätyivät Phoenixiin, josta Mauno Wanhalinna ne pelasti. Jalopuinen, kunnostettu ruokasalin kalusto henkii arvokkuutta. Huonekaluissa on kauniita yksityiskohtia, kuten kultainen, egyptiläistä muotokieltä henkivä kasvoaihe. Muutenkin talo on täynnä upeita yksityiskohtia, esimerkiksi sievä pöytälamppu Kultarantahuoneessa.

Jatkaessani matkaa tulen talon ruokakomerolle ja keittiöön. Ruokakomeron hyllyille on siististi aseteltuna erilaisia keittiövälineitä sekä vanhoja ruokatarvikepakkauksia. Tällaisia ei juuri missään näe! Keittiön pöytä on katettu valmiiksi, ja pöydän päässä on iso ruisleipä aivan kuin odottamassa talon väkeä istuutumaan pöytään. Wanhalinnojen aikaan talossa syötiin juurikin täällä, koko talon väki yhdessä saman pöydän ääressä.

Joka huoneessa on näyttelytaulu, jossa kerrotaan huoneen käyttötarkoituksesta ja esineistöstä.  Mauno ja Ester Wanhalinna suunnittelivat kodistaan museota jo heti avioiduttuaan. Näyttää siltä, että aivan arkisiakin esineitä sekä huonekaluja on säästetty jälkipolville. On esimerkiksi kiinnostavaa nähdä hyvässä kunnossa olevat 1940-lukulaiset keittiökaapit ja Högforsin valurautahella, jollaisia ei tässä kunnossa juuri muualle näe. Keittiössä on myös esillä muutamia käsin tehtyjä pyyhkeitä, joiden tekijät ovat ilmeisesti lahjoittaneet työnsä tulevaan museoon. Miten liikuttava ajatus!

Päärakennuksen lisäksi vanhassa navetassa on kaksi näyttelyä. Kansatieteellisessä  Elämänlanka-näyttelyssä kerrotaan sanoin ja esinein lounaissuomalaisen ihmisen elämän eri vaiheista 1800-luvulla. Näyttely on havainnollistava ja juuri sopivan kokoinen kiertää. Vanhalinnan arkea ja juhlaa -valokuvanäyttelyssä puolestaan pääsen tutustumaan tilan elämään 1920- ja 1930-luvuilla vanhojen valokuvien kautta. Poseerattiinpa yhdessä kuvassa juuri samalla Linnavuorella missä juuri kävimme!

Navetan ja päärakennuksen ohella pihapiiriin kuuluu paljon muitakin rakennuksia – yhteensä peräti 14! Pihan kulmassa on uudehkon näköinen rakennus, jonka ovi on raollaan. Kurkistan sisään: siellä säilytetään isoa viikinkivenettä, jonka ovat tehneet Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopiston artesaaniopiskelijat. Näin talviaikaan piilossa oleva Vanhalinnan alueen arkeologinen puoli ja löydöt muistuttavat näin itsestään.

Ensi kerralla tulen tänne kesällä. Silloin käyn ainakin pihapiirin toisella puolella olevalla Aittamäen kalmistolla. Ja varaan vierailuun paljon aikaa!

Liedon Vanhalinna, Vanha Härkätie 111, Lieto. Tarkista aukioloajat täältä. Museoon pääsee Turusta julkisin kulkuvälinein bussilla numero 6.

Ihana neiti N. – Rakkautta 1920-luvun tyyliin

*Yhteistyö Turun Kaupunginteatterin kanssa

Kuvittele verinen, juuri murhattu ruumis lojumassa puistossa. Yli-innokas piippua poltteleva poliisi jäljittämässä murhaajaa Turun talvisilla kaduilla. Vauhtia, suolenpätkiä ja lopulta: kiinni jäänyt syyllinen tunnontuskissaan. Onnistuitko? Hyvä, nyt voit unohtaa kaiken sen. Mielikuvalla ei nimittäin ole mitään tekemistä näytelmän kanssa, josta nyt kerron.

Juha Siltalan käsikirjoittama ja ohjaama Turun Kaupunginteatterissa kantaesityksensä saanut näytelmä Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus liittyy oleellisesti Turussa kultaisella 1920-luvulla todella tapahtuneeseen murhaan. Silti se ei ole salapoliisimysteeri tai edes murhatragedia. Se on näytelmä intensiivisestä rakkaudesta ja epätoivosta. Sadan vuoden takaiseksi todellisuudeksi varsin ajankohtainen.

Kuva Otto-Ville Väätäinen ja Turun kaupunginteatteri

Rauhallisesti ja verkkaan etenevä näytelmä vie katsojan 1920-luvun Turkuun. Tuon ajan kaupungissa viihdyttiin mykkäelokuvissa, juopoteltiin salaa kuppiloissa ja pukeuduttiin tyylikkäästi. Turku rajautui ruutukaava-alueelle ja piirit olivat pienet: pahantahtoiset juorut kulkivat suusta suuhun sutjakammin kuin raitiovaunu pysäkiltä toiselle. Tässä maailmassa rakastuvat toisiinsa neiti Niininen ja maisteri Törnudd. Varovaisesti ja ujosti, mutta ehdottoman varmasti. Mutta kuten näytelmissä aina, ja tässä tapauksessa jopa tosielämässä, ei rakkaus ole vain kahden kauppa eikä elo irrallaan todellisuudesta. Päästäkseen tanssimaan ruusuilla, on sen eteen tehtävä uhrauksia. Toisin kuin yleensä todellisuudessa, uhraus vaatii ihmishengen menettämistä.

Kuva Otto-Ville Väätäinen ja Turun kaupunginteatteri

Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus -näytelmää on miellyttävä seurata. Se ei takerru vain etenevään juoneen, vaan makustelee mukavasti 1920-luvun tunnelmoinnilla. Minna Hämäläisen ja Kirsi Tarvaisen rempseä murre vie mukanaan ja Mervi Takatalo sekä Tobias Zilliacus ovat rakkaudessaan vakuuttavia. Suurihiutaleinen lumisade tiivistää tunnelmaa koko näytelmän ajan. Vaikka näytelmän puvustuksen suunnitelleen Tuomas Lampisen mukaan asut eivät ole oppikirjaesimerkkejä ajan tyylistä, ovat ne minulle eletyn elävöittäjiä. Pystyn helposti kuvittelemaan itseni elokuvateatteriin mykkäfilmiä katsomaan, kulkemaan yhdessä pääparin kanssa Auransillan pieltä kohti Kaskenmäkeä ja järkyttymään kansainvälistäkin lehdistöä ihastuttaneesta Suomen ensimmäisestä ”Hollywood-tyylin murhasta”.

Jos kaipaat iltaasi menneen ajan runollista rakkautta höystettynä muutamalla ripauksella paikallishistoriaa, draamaa ja tragediaa, suuntaa Turun Kaupunginteatterin Pienelle näyttämölle katsomaan Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus. Esityskausi jatkuu 18.5. saakka. Verta ja väkivaltaa kaipaavat voivat avata television.