Hersyvää nuoruuden narratiivia TEHDAS Teatterissa

Youth - a Narrative -esitys TEHDAS Teatterissa, Kuva: Eve Mäenpää

*Yhteistyössä TEHDAS Teatterin kanssa

TEHDAS Teatterin kantaesitys Youth – a Narrative on energinen ilottelu marraskuun pimeyteen. Tanssitaiteilija Jouni Järvenpään ja nukketeatteritaiteilija-muusikko Antti-Juhani Mannisen toisilleen suunnittelemat soolot esitetään limittäin, peräkkäin ja soljuvasti sekaisin.

Kolmeen osaan jaettu esitys alkaa kahisevien tuulipukujen tunnelmissa. Toisiinsa sointuviin asuihin sonnustautuneilla Järvenpäällä ja Mannisella on käsissään mikkihiirimäiset jättikädet. Nauhalta tuleva kertojan ääni lausuu epäselvästi irrallisilta tuntuvia lauseita. Kohtauksessa Järvenpään ja Mannisen  hahmoista rakentuu arkoja, kompuroivia ja epävarmoja teinejä, jotka vaikuttavat olevan hellyttävän eksyksissä. Mistä tässä on kyse? Kysymys toistuu mielessäni esityksen ajan. Monet esityksen elementeistä ovat tuttuja omasta kasvuiästäni, kuten tuulipuvut, epävarmuus sekä yliromanttiset novellit. Niiden kautta löydän esityksen eri kohtauksista samastumispintoja ja tuttuutta. Kuitenkin paljon jää epäselväksi ja etäiseksi. Kuten nuoruus, on esityksen narratiivi jotain hieman epämääräistä, vaikeasti kuvattavaa ja pois pakenevaa. Ja juuri se vaikuttaa olevan esityksen juju.

Kaksi kohtausta Järvenpään ja vaahtomuovin kanssa ovat vaikuttavia. Pienen vaahtomuovipalan nukettaminen on lähes sydäntäsärkevän suloista ja melkein harmittaa, kun vaahtomuovihahmo solahtaa takaisin alkuperäiseen olomuotoonsa. Järvenpään soolotanssi vaahtomuovipalojen kanssa on puolestaan ensimmäinen näkemäni tanssi vaahtomuovin kera, mutta ehdottomasti yksi kauneimmista näkemistäni soolotansseista. Mitä liikettä, mitä soljuvuutta! Kohtaus, jossa Järvenpää ja Manninen lukevat trendikkäiltä läppäreiltä ääneen tarinoita pöydän takana istuen, on hämmentävän hauska. Hiottu asetelma on voimakas kontrasti teksteille, jotka esimerkiksi ovat kuin Regina-lehden sivuilta repäistyjä. Teini-iän uhkarohkeaa varmuutta ja haavekuvia lausutaan pöydän molemmilta sivuilta vuorotellen naamat peruslukemilla, ja yleisö ulvoo naurusta.

Intensiivinen ja nauruhermoja kutitteleva show tarjoaa illan täydeltä liikkeestä lumoutumista, nautinnollista höpsöttelyä ja hämmästymistä. Tanssia, nukketeatteria, sana- ja äänitaidetta, videota sekä performatiivisia elementtejä yhdistelevä esitys sopii kuin nakutettu TEHDAS Teatterin boheemiin vanhaan tehdasmiljööseen, jonka esitystilan eri elementtejä hyödynnetäänkin hauskasti. Pelkistetty ja minimalistinen puvustus ja lavastus tarjoavat aisteille juuri sopivasti virikkeitä. Esitys ei kahdesta väliajasta häiriinny, vaan ne rytmittävät sitä kiinnostavasti. Siirtyminen teatterin aulaan ja aulasta takaisin esitystilaan sopii illan luonteeseen, ja kanssakatsojista muodostuu ikään kuin yhden illan seurue. Juuri me olemme täällä tänään kokemassa tämän esityksen. Suosittelen lämmöllä!

Esityksiä 24.11.2018 saakka. TEHDAS Teatteri, Manilla, Itäinen Rantakatu 64, Turku. Kesto noin 2 tuntia.

Kuvat: Eve Mäkitalo/ TEHDAS Teatteri

Mainokset

Vahvoja tunteita ja tulkintaa Erika Malkin Pohjattaressa

Erika Malkki: Pohjatar, Kuva: Erika Malkki

*Yhteistyössä TIP-Festin kanssa

Miltä kalevalaisen mytologian Louhi näyttää vuonna 2018 turkulaisella esiintymislavalla, nukketeatterin ja tanssin keinoin esitettynä? Tätä tutkii 7.11.2018 ensiesitetty Erika Malkin Pohjatar, joka pohjautuu Kalevalan Louhi-hahmoon. Malkin ohjaama, käsikirjoittama ja esittämä teos on vahva avaus nukketeatterijuhla TIP-Festille 2018.

Pohjatar tuo lavalle tutun tarinan myyttisestä Sammosta ja sen ryöstöstä uudella tulkinnalla. Sampoa varjeleva, paperisen muurin taakse linnoittautuva Pohjatar on vihainen, äksyilevä ja omanarvontuntoinen hahmo. Voiko vihasta päästä tai päästää irti? Välillä hahmo on niin hellyyttävä, että tekisi mieli mennä lähelle ja lohduttaa. Malkki tulkitsee vihaa ja muita esityksen tunteita vahvasti ja ilmaisuvoimaisesti. Teoksessa on vahvasti läsnä myös naisen väen voima. Naisen väki on ollut suomalaisessa kansanperinteessä myyttinen ja vahva voima, jolla saattoi suojata tai pilata jonkin kohteen. Väen voima on naisella itsellään, ja hän hallitsee sitä. Välillä Pohjattaressa käydään taistelua tästä vallasta, eikä vähiten silloin, kun lavalle Pohjattaren rinnalle astuu Väinämöinen riemukkaasti nuketettuna.

Akrobaattista tanssia ja nukketeatteria yhdistävä teos on vahvan visuaalinen. Esityksen tarpeisto on rakennettu pääasiassa paperista, mikä tuo esitykseen luonnonläheisyyttä. Paperi toimii esityksen monessa kohtauksessa ilmaisun välineenä muuntautuen esimerkiksi rajamuuriksi sekä veneeksi. Malkki käyttää paperia taitavasti rapistaen, rutistaen ja kahisten menemään. Anette Ahokkaan puvustus on kekseliäs ja esityksen kuluessa hienosti muokkautuva. Tunnelmaa luovat valot sekä Aino Lehtovaaran suunnittelema mystinen ja kohtauksiin taidokkaasti rytmitetty äänimaailma viimeistelevät esityksen kokonaisuudeksi, jonka pauloissa mieli askartelee vielä pitkään.

Esitys vielä torstaina 8.11.2018 klo 19 TIP-Festissä, TEHDAS Teatteri, Manilla, Itäinen Rantakatu 64, Turku. 13+.

Kuva: Erika Malkki

Pelon tutkielmia Rosemaryn huone -tanssiteoksessa

Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset: Rosemaryn huone -teos Lammassaaressa, Kuva: Aino Kannisto

*Yhteistyössä Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset kanssa

En saanut lapsena katsoa kauhuleffoja. Jos olisin saanut, uniini olisi varmasti tullut esimerkiksi Stanley Kubrickin Hohdon kaksostytöt. Lapsena pelkäsin pimeää, ja yhä pimeä tekee välillä minulle epämukavan olon. Saadessani kutsun tulla katsomaan Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset -nykytanssiryhmän uusinta teosta Rosemaryn huone Helsingin Lammassaareen innostuin ennenkokemattomasta miljööstä. Tämä pitää nähdä! Vasta päivää ennen esitystä aloin miettiä onko esityksessä näkyviksi tuotavat ihmisten pelot minulle liikaa. Kuinka jännittävä kokemus on edessä?

Koittaa lokakuinen tiistai-ilta, ja neljäntoista hengen ryhmämme on kokoontunut Matinkaaren sillalle Helsingin Vanhankaupunginkoskelle. Kun kello lyö puoli seitsemän, lähdemme hiljaisuuden vallitessa kävelemään leveitä pitkospuita pitkin Lammassaareen. Mereltä käy tuuli, ja hämärä alkaa laskeutua. Saavuttuamme perille edessä on kolmen tien risteys, joista seuraamme kumpuraista metsäpolkua. Varon askeliani, sillä polku on paikoin mutainen ja lehtien peitossa ja sitä risteävät puiden juurakot. Ohitan monia pikkuruisia kesämajoja jännityksen kutkuttaessa vatsanpohjassani. Mietin olenko pukenut liikaa vaatteita päälle: pärjäisin näillä helposti pakkasasteissa.

Kavuttuamme pienen kallioisen mäen pääsemme Pohjolan Pirtti -nimisen näyttävän hirsirakennuksen edustalle. Olemme saapuneet kesävieraiksi Lepolaan, väsyneille naisille tarkoitettuun kesäsiirtolaan. Meille jaetaan kuulokkeet ja kutsutaan sisälle pirtin kahvioon. Siellä on kaksi valkoisin pöytäliinoin peitettyä pitkää pöytää, joissa jokaiselle on nimettyyn istumapaikkaan katettu lautanen ja ruokailuvälineet. Hieman vinksahtaneet tarjoilijat jakavat kaikille keittoa. Nauhalta soi välillä paikoilleen juuttuva musiikki sekä toimintaohjeita. Katson muita vaivihkaa pienoisen hämmennyksen vallassa. Miten tässä kuuluu toimia? Kuuluuko keitto oikeasti syödä? Kun ensimmäinen uskalias alkaa sitä lusikoida, seuraamme me muut perässä. ”Siinä ei ole botuliinia”, nauhalta kuuluu. Keittoni päälle on ripoteltu yrttejä. Vaikka nauhalta kehoitetaan syömään erityisesti ne, päätän jättää isot rosmariininoksat lautaselle. Ilta on pimennyt, ja ikkunoiden takana puiden lomassa kajastaa oranssinpunainen iltarusko.

Syömisen lomassa meidät haetaan 2–3 hengen ryhmissä pois. Minut noudetaan viimeisenä kahden muun kanssa, ja kuljemme taskulamppujen valaisemana viereiseen kesäsiirtolan taloon. Kolmen hengen ryhmämme ohjataan pieneen huoneeseen, jonka jokaisella kolmella sängyllä on nimilaput. Seinille on ripustettu erilaisia tauluja ja kuvia. Pitsiverhoin kehystetylle ikkunalle on aseteltu muun muassa rikkinäisiä nukenpäitä. Kylmänä olevan talon kosteus yrittää hiipiä paksujen toppa- ja villavaatteitteni läpi. Istahdan nimelläni varustetulle sängylle, jonka pitsitäkillä peitetyt petivaatteet hohkaavat kylmyyttä. Esitys tapahtuu suurelta osin näissä pienissä huoneissa, joissa kuulokkeista tulevan yksilöllisen ääninauhan ja huoneeseen tulevien esiintyjien kanssa katsoja pääsee tutkimaan minkälaisia pelkoja muilla on tai on ollut.

Kokemuksellinen, katsojan toimivaksi kokija-objektiksi houkutteleva esitys on jännittävä, kiehtova ja paikoin jopa kauhistuttava. Se on sekoitus suomalaista syksyisen saariston maisemaa ja tunnelmaa sekä amerikkalaista kauhukuvastoa. Välillä oman huoneen seinien takana ja yläpuolella kuuluu askelia, klonksahduksia ja ääniä, jotka sopivat teoksen odottavaan ja virittyneeseen tunnelmaan. Teoksen pelot ovat paikoin epämiellyttäviä tai karmivia ja välillä lähes herttaisia lapsuuden muistoja. Teos saa pohtimaan pelkoa ja sen ulottuvuuksia. Mitä minä olen pelännyt? Mitä minä pelkään nyt? Miksi pelkään? En ehkä paljasta liikaa, kun kerron esityksen päättyvään lyhyehköön pimeään hetkeen. Tämä on ainut kohta, jossa minun tekee mieli ottaa ventovierasta vieruskaveriani kädestä. Lapsuuden pimeän pelko on läsnä.

Rosemaryn huone on teos, jonka katsojaa monella tavalla ympäröivä maailma samalla hurmaa ja hämmentää. Kokemus on yksilöllinen jo sen takia, että jokaisella katsojalla on oma uniikki ääninauhansa. Työryhmä pitää tunnelman taitavasti yllä koko esityksen ajan. Huoneiden vaihtojen välinen ilmeinen kiire ei näyttäydy katsojalle. Jenni Kivelän koreografia ja teksti luovat esitykselle jännitteisen ilmapiirin, jota seitsemän esiintyjää taitavasti tulkitsevat. He tuovat näkyväksi pelon ja kauhun tunteita sekä muistojen pelko- ja kauhukuvaelmia tarkkanäköisesti ja pienillä vivahteilla teoksen maailmaan istuvasti. Puvustus ja lavastus toistavat esityksen kuvastoa hienosti pitäen hieman vinksahtaneen vireen yllä. Katsojan mukaan ottaminen on rohkea dramaturginen ratkaisu, ja rohkeaa on myös katsojien heittäytyminen mukaan leikkiin yksilöllisten ääninauhojen armoille sekä kanssakatsojien seuraksi teoksen kokijaksi.

Ohjaus, koreografia, tekstit: Jenni Kivelä
Esiintyjät: Elina Kivioja, Ninu Lindfors, Tarja Siimes, Nora Iso-Kungas, Heidi Luomala, Kaisa Vahteristo ja Arttu Ylänen
Ääni: Joonas Outakoski
Valo: Mia Kivinen
Esitysdramaturgia, kanssaohjaus: Eira Virekoski
Pukusuunnittelu ja lavastus: Liisa Pesonen

Kuva: Aino Kannisto

Rosemaryn huoneen esitykset 20.10.2018 saakka Lammassaaressa, Helsingissä. Esitykset ovat loppuunmyytyjä.

Tanssin taikaa Turun musiikkijuhlien Balettigaalassa

Balettigaala kuului Turun musiikkijuhlien 2018 ohjelmistoon. Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

*Yhteistyössä Turun musiikkijuhlien kanssa

Turun musiikkijuhlilla koettiin tänä vuonna jotain ainutlaatuista, kun Balettigaala järjestettiin ensimmäistä kertaa osana Turun musiikkijuhlien ohjelmistoa. 19.8.2018 Turun konserttitalolla pidetyn gaalan suunnittelivat Suomen Kansallisbaletin tanssijat yhteistyössä Läntisen tanssin aluekeskuksen kanssa. Gaala oli tanssijoiden vapaa-ajan projekti, joka lumosi ainakin minut. Melkein etsin jo vanhoja balettitossujani kaapista!

Ensimmäisellä puoliajalla saimme nähdä hyvin erilaisia esityksiä. Gaalan avasi Viktor Gsovskin Grand pas classique: Adagio. Kun tanssija-koreografi Michal Krčmář ja tanssija Jevgenija Plešková saapuivat lavalle ja alkoivat tanssia, taisin henkäistä ihastuksesta. Heidän yhteistyönsä, loppuun asti hiotut liikkeensä ja upeat asunsa loivat Adagion kauniisti eteemme. Klassisen alun jälkeen Anu Sistosen Secret Charm oli kutkuttavan erilainen. Freelancertanssija Jonna Aaltonen tarjosi tulkinnan, joka hätkähdytti ja oli raikkaasti jotain aivan muuta kuin klassista balettia. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Alina Nanu ja Michal Krčmář loihtivat taidokkaan tulkinnan Marius Petipan koreografiasta Don Quijoten Grand pas de deux´sta, olin myyty. Aplodien perusteella niin oli myös muu yleisö!

Väliajan jälkeen tunnelma tiivistyi entisestään. Kuten ensimmäisellä puoliajalla, myös nyt yleisö eläytyi esitysten mukana ja puhkesi välillä hersyviin aplodeihin tanssijoiden taidonnäytteistä. Osassa esityksistä oli livesäestys.

Illan kohokohdaksi itselleni nousivat Suomen Kansallisbaletin tanssijan ja koreografin Emrecan Tanışin teokset. Johan Pakkanen, Linda Haakana ja Atte Kilpinen tulkitsivat Isran väkevästi ja vaikuttavasti. Videoprojisointi, nauhalta tuleva puhe sekä jousikvartetin (Kreeta-Julia Heikkilä, viulu, Siljamari Heikinheimo, viulu, Dalia Stasevska, alttoviulu ja Joona Pulkkinen, sello) tulkitsema Mehmet Tanışin sävellys ja osa Philip Glassin jousikvartetto numero 3 ”Mishima”:sta loivat maagisen ja intensiivisen tunnelman. Tanışin toisen teoksen tulkitsi Atte Kilpinen yksin. Separation Among Us tarjosi vangitsevaa liikkeen lumoa soolona. Miten upeaa heittäytymistä ja kehonhallintaa Kilpiseltä!

Balettia ja nykytanssia sujuvasti lomittava, klassikoita ja kantaesityksiä yhdistelevä gaala oli mukavan monipuolinen. Illan aikana saimme nähdä Suomen Kansallisbaletin tanssijoiden lisäksi kansainvälisiä vieraita Tšekistä ja Saksan Baijerista. Taiteellisena koordinaattorina gaalassa toimi Michal Krčmář ja tuotannollisena koordinaattorina Ville Mäki. Katsojat piti kärryillä illan kulusta juontaja Minna Tervamäki. Jos balettigaalasta tulee perinne, niin aion tulla katsomaan myös ensi vuonna!

Lue myös Johannan tunnelmia Turun musiikkijuhlien 2018 Omnia Vincit Amor -konsertista Pyhän Hengen kappelissa.

Turun musiikkijuhlat ovat vuonna 2019 8.–22.8. Taiteellisena johtajana on kapellimestari Klaus Mäkelä.