Kiireinen = kulttuuriton?

Niinhän tämä syksy vierähti yhdessä humauksessa. Joulukin jo meni ja uusi vuosi kolkuttelee ovella. Kesällä olin vielä vakaasti sitä mieltä, että kun vain päättää niin ehtii kyllä tekemään vaikka ja mitä. Mutta työn, opiskelun ja vapaa-ajan yhdistäminen ei ollutkaan niin mutkatonta kuin järjestelmällisessä mielessäni kuvittelin.

Kiire, tuo kummallinen ajan ja ilon syövä olio vei mennessään ja lokakuun harmaudessa jo huomasin, että ehdin vain haaveilla mukavasta museokäynnistä tai uppoamisesta kiinnostavaan näytelmään. Tai ehkä hieman liioittelen. Ehdin toki Turun filharmonisen orkesterin vaikuttavaan Sagas – Orchestral Fantasy Music -konserttiin ja katsastamaan Turun taidemuseon Nils Dardel ja moderni aika -näyttelyn. Ja vielä joulukuussa kävin virittäytymässä joulutunnelmaan Manillassa, jossa esitettiin Turun kaupunginteatterin ja Aurinkobaletin yhteisproduktio Saiturin joulu. Mutta tuntui, etten ehtinyt makustelemaan elämyksiä niiden ansaitsemalla tavalla, kun jo jokin työasia pääsi livahtamaan ajatuksiin.

saituri_86
Kuva: Turun kaupunginteatteri, Otto-Ville Väätäinen

Surin myös koko syksyn sitä, etten ollut ehtinyt kulttuurielämysten pariin siinä määrin kuin olisin halunnut. Ja kun museoon ehdin, niin huomasin ajattelevani vain, että nyt olen museossa ja nyt pitää nauttia. Kulttuurista tuli suorittamista. Kunnes vihdoin ymmärsin, että taide ja kulttuuri vaativat pysähtymistä. Näyttelyn juokseminen läpi voi jossain tapauksessa toki olla paikallaan ja saada ajatukset liikkeelle tai ainakin voi toverille kehua käyneensä museossa. Mutta sellainen kokonaisvaltainen kokemus kuin taide voi olla, vaatii keskittymistä ja unohtumista siihen hetkeen. Kiireisellehän juuri pysähtyminen on äärimmäisen tärkeää. Lisäksi totesin, että ehkäpä määrän sijaan oleellisempaa onkin laatu. Jos ehtii vain yhteen kulttuuritapahtumaan, niin keskittyy nauttimaan siitä eikä juokse kymmentä museota läpi muistamatta jälkeenpäin ainuttakaan taideteosta.

Näiden oivallusten avulla suuntaan vuoteen 2016 ja yritän oppia nauttimaan kulttuurista kiireenkin keskellä. Mikä parasta joulupukin ansiosta liput kevään taide-elämyksiin ovat jo plakkarissa ja voin hyvissä ajoin valmistautua nauttimaan rauhallisesta hetkestä taiteen parissa. Onko sinulla jo katsottuna kulttuuritärppejä keväälle?

Joulupukki ja noitarumpu – teatterista joulutunnelmaa

Kirjeprint

Mauri Kunnaksen kirjat ovat meillä ainaisella lukulistalla ja  viime jouluna lahjaksi saadun  Kunnaksen Soivan laulukirjan sävelet kaikuvat Lapsen huoneesta vuodenajan vaihteluista välittämättä. Kun päiväkodin seinälle ilmaantui Turun Nuoren Teatterin mainos Joulupukki ja noitarumpu –näytelmästä, en voinut ohittaa sitä olankohautuksella. Kun Lapsi näki mainoksen, alkoi päivittäinen kysely siitä, olisinko sattumalta jo ostanut liput näytelmään. Päätös yhteisestä teatterihetkestä oli syntynyt.

Harmaan marraskuun vaihtuessa lumettomaan joulukuuhun lähdimme etsimään eksynyttä joulutunnelmaa. Lapsi oli innoissaan, koko edellisen viikon hän oli laskenut päiviä teatterivierailuun. Eikä hän todellakaan ollut ainoa innokas. Teatterille päästyämme kohtasimme kärsimättömän mutta hyväntuulisen, odotetusti lapsivoittoisen teatteriyleisön, joka malt-tamattomana odotti salin ovien avautumista.

Mauri Kunnaksen Joulupukki ja noitarumpu –kirjan tarina on varmasti monelle tuttu. Kirjan tarinaan ja kuvitukseen perustuva samanniminen elokuva on joka jouluinen klassikko, jonka musiikki jää aatonkin jälkeen päähän soimaan. Näytelmä seuraa tätä samaa kaavaa. Jouluaatto lähestyy Korvatunturilla ja kiire yltyy, mutta ahkerat tontut jaksavat töiden ohella laulaa ja leikkiä. Joulupukin saama kummallinen kirje saa aikaan hämmennystä, kun sen sisältöä joutuu koko tonttujoukko arvailemaan. Jännitys tiivistyy kun yllättäviä vastoinkäymisiä ilmenee ja noitarummun pauke kiirii tunturien yllä.

Tarinan tuttuus ei lapsiyleisöä haitannut. Oli ihanaa seurata kuinka intensiivisesti Lapsi uppoutui näytelmään ja kerronta vei mukanaan. Eikä näytelmä minuakaan kylmäksi jättänyt. Näyttelijöiden pirteys ja soljuva kerronta miellytti. Varsin jäyhän oloinen Petteri Punakuono ja sitäkin energisempi Kille-kissa naurattivat. Myös yksityiskohtainen puvustus ja lavalta säteilevä ilo saivat unohtamaan ulkona odottavan pimeyden. Kesken näytelmän kuiskattu Lapsen tunnustus shamaanin henkiin herättämien ja robottimaisesti toimivien lelujen pelottavuudesta sai minulta täyden kannatuksen. Onneksi valojen sytyttyä lavalle pelko oli jo karissut.

vekaraprint

Joulupukki ja noitarumpu –näytelmän esitykset näyttävät olevan loppuunmyytyjä ja aivan syystä. Onneksi Kunnaksen luomaan joulutunnelmaan voi virittäytyä muutoinkin, viimeistään jouluna television ääressä. Ja keväällä on luvassa lisää lapsellisia teatterielämyksiä, kun Marjatta Kureniemen ihastuttavat satuhahmot Onneli ja Anneli valtaavat Turun Nuoren Teatterin lavan.

Kuvat: Turun Nuori Teatteri/ Mikko Vihervaara

Kaksi rujoa rakkaustarinaa

Turun Kaupunginteatterin Kaikki oikein - näytelmä

Vaikka pidän paljon teatterista, jostain syystä sitä ei tule lähdettyä katsomaan turhan usein. Toissa viikolla olin kuitenkin onnekas ja pääsin samana viikonloppuna seuraamaan peräti kahta esitystä.

Ensimmäisenä oli vuorossa Turun Kaupunginteatterin kantaesitys Kaikki oikein, jota esitetään hienossa Logomon rakennuksessa. Se perustuu viime vuonna ilmestyneeseen samannimiseen Anna-Leena Härkösen romaaniin, jonka luin keväällä ahmimalla. Kuten varmaan moni muukin, olen halunnut tietää miltä tuntuisi voittaa lotossa. Kirjassa lottovoittajatodellisuutta pääsee tirkistelemään voittajapariskunnan, hieman elämän ruhjomien Eevin ja Karin silmin. Härkösen teksti oli elävää ja pisti paikoin nauramaan, paikoin eläytymään henkilöiden vastoinkäymisiin lähes henkeä pidätellen.

Härkösen käsikirjoittamalta ja Heikki Paavilaisen ohjaamalta ja dramatisoimalta näytelmältä odotin paljon. Esityksen puitteet olivatkin kunnossa ja esimerkiksi ohjaus ja näyttelijäntyö toimivat ja lavastus oli kekseliäs. Silti jotain tuntui puuttuvan. Muistinkohan liian hyvin miten asiat kirjassa esitettiin? Vai oliko kirja repliikkejä myöten siirretty vähän turhankin tarkkaan näyttämölle kuitenkin paljon hyviä kohtia ja henkilöhahmojen särmiä pois jättäen? Mielelläni kuulisin jonkun kirjaa lukemattoman ja esityksen nähneen ajatuksia. Yhtä kaikki, tämä teatteriadaptaatio oli esityksenä viihdyttävä ja oikein kelpoa Kaupunginteatteria.

Seuraavaksi oli luvassa aivan toisenlainen rakkaustarina, TEHDAS Teatterin ja Aura of Puppetsin yhteistuotanto Romea ja Julia – Suuruudenhullua Shakespearia nukeilla, osa 2. Klassinen tarina esitettiin nukketeatterin keinoin aikuisille ja vaikka tarina on tuttu, ei esitys ollut vanhan toistoa. Tämä Merja Pöyhösen ohjaama ja sovittama Romeo ja Julia sijoittui maailmanlopun dystopiayhteisöön, jossa groteskiutta ja kaiken mahdollisen väärinkäyttöä ei puuttunut. Mustiin pukeutuneet, mielenosoittajilta näyttävät esittäjät toivat nukettamiensa hahmojen lisäksi oman ruumiillisuutensa peliin monessa kohtaa. Rajut, välkkyvien valojen ja teknobiitin täyttämien kohtausten todellisuuteen ei todella halunnut jäädä – en minä, enkä Romeo tai Julia.

Repliikit olivat vanhahtavaa kieltä, joka sopi yllättävän hyvin tulevaisuuden lavastukseen. Kiinnostava yksityskohta esityksessä oli pariskunnan haave päästä pakenemaan kamalasta Veronasta Saint Helenan saarelle, tuolle maailman hylkäämälle pläntille eteläisellä Atlantilla. Samaistuvatkohan Romeo ja Julia saarelle karkotettuihin ja sinne hylättyihin ihmiskohtaloihin? Vai olikohan eristetty saari tarpeeksi kaukana molempien suvuista toimien turvapaikkana?

Muun muassa Kaupunkiuutiset (nyk. Turun Seutusanomat) kirjoitti Romeosta ja Juliasta näin.

Kävin katsomassa molemmat esitykset aivan ensi-illan jälkeen ja esityspäiviä riittää pitkälle syksyyn.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri