Francesca Woodman: Enkelinä olemisesta

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Mutta viime aikoina olen huomannut että peilin sirpale on vain viilto silmäluomeen (New York 1979–1980), Nimetön (New York 1979–1980), Sarjasta Ankerias (Venetsia 1978)

Pieniä mustavalkoisia valokuvia niitä isommissa valkoisissa kehyksissä. Välissä valkea passepartout eli kehyspahvi. Monessa teoksessa on hahmoja, useimmiten naisia. Heilahtaneita, heiluvia, epäselviä, katse pois kamerasta. Monet alastomia. Johonkin kuvaan on rajattu näkyviin käsi, toisessa näkyy vain keskivartalo. Näissä Francesca Woodmanin valokuvissa on jotain todella kiinnostavaa, mutta samalla jotain, mistä en aivan saa otetta.

Astuessani Woodmanin Enkelinä olemisesta – On Being An Angel -näyttelyyn Suomen valokuvataiteen museossa odotan intensiivistä ja ehkä jopa liikuttavaa näyttelykokemusta. Amerikkalaisesta valokuvaajasta Woodmanista (1958–1981) on vaikea puhua mainitsematta hänen aikaista kuolemaansa. Väistämättä tämä tieto säilyy taustalla, kun lähden kiertämään näyttelyä. Toimiiko valokuva sielun peilinä, näenkö teosten edessä seisoessani Woodmanin sisimpään? Voinko nähdä kuvissa jopa lähestyvän kuoleman?

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, , Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Tutustuin Woodmanin teoksiin etukäteen netissä. Ruudulla pääsin tarkastelemaan niitä suht läheltä ja tarkkaan. Paikan päällä ja kehystettynä näyttelyssä monen teoksen vedostus paljastuu huomattavan pienikokoiseksi. Monia teoksia täytyy tarkastella lähietäisyydeltä, mutta silti tuntuu, että niihin ei täysin pääse kiinni. Pitäisi istahtaa alas, hengähtää, katsoa pitkään. Riittäisikö se siltikään?

Kehystys ja ripustus on kaunis. Itse näyttelytila, Kaapelitehtaan rouhean urbaani ympäristö, on muokattu teoksille sopivaksi harmaine ja vaaleanpunaisine seinäpintoineen. Yhdellä seinällä riippuu erikokoisia peilejä, joista ympäröivä tila, Woodmanin teokset sekä näyttelyvieraat heijastuvat. Näyttelyn on tuottanut Tukholman Moderna Museet, joka on myös pohjustanut ja kehystänyt teokset.

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty

Huomattavan monet teokset on nimetty Nimettömiksi. Tekopaikka ja -aika tarjoaa hieman lisätietoa. Muutamassa teoksessa nimi on runollisen pitkä, kuten ylläolevat En voinut enää soittaa, en voinut enää soittaa vaistomaisesti (Providence, Rhode Island 1977, vasemmalla) ja Ja minä olin unohtanut kuinka nuotteja luetaan (Providence, Rhode Island 1976).

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, , Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Nimetön (Providence, Rhode Island 1976)
Fransesca Woodman: , Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Nimetön (Rooma 1977–1978)
Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Nimetön (Providence, Rhode Island 1975–1978)

Teoksissa hyödynnetään paljon taiteilijan omaa kehoa sekä malleja. Huomioni kiinnittyy usein näiden ihmishahmojen lisäksi niitä ympäröiviin tiloihin. Monet kuvista on otettu rempallaan olevissa miljöissä, esimerkiksi hylätyn oloisissa taloissa. Yhdessä teoksessa hahmo on ahtautunut laatikkoon, toisessa hän sulautuu osaksi tapettia. Teoksessa Nimetön (Providence, Rhode Island 1975–1978) nuori nainen on sulloutunut tai sullottu kaappiin, jossa on täytettyjä eläimiä. Ovi on kuitenkin raollaan: nainen ei mahdu tähän muottiin.

Näyttelyn keskiosassa istahdan katsomaan Woodmanin videoteoksia, eräänlaisia making off -videoita. Ne syventävät näyttelykokemusta ja tuovat siihen ikään kuin vuorovaikutteisuutta. Kun koko näyttelyn ajan olen tiedostanut taiteilijan kuolleen nuorena, niin on jollain tapaa lohduttavaa nähdä hänet elossa ja työskentelevän videolla. On myös kiinnostavaa nähdä yhden näyttelyssä mukana olevan teoksen tekoprosessia.

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä karyatidit, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Karyatidi (luonnos Temppeli-projektia varten) (New York 1980), Karyatidi (New York 1980), Karyatidi (New York 1980)

Suurikokoinen teossarja Karyatidit (New York 1980) hätkähdyttää suuressa koossaan ja kauneudessaan. Näissä monimetrisissä diatsotyypeissä mallit on  verhottu laskostettuihin kaapuihin. Nimi viittaakin kreikkalaisten temppeleiden naishahmoisiin pylväisiin, karyatideihin.

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä, Kuva: Arjen pilkahduksia -blogi, luvaton käyttö kielletty
Nimetön (New York 1979)

Karyatidien jälkeen edessä on värivalokuvista koostuva sarja. Ne tuovat mustavalkoisiin,  monitulkintaisiin teoksiin piristävää vaihtelua. Värien mukanaolo tekee teoksista toiveikkaampia. Aivan kuin teoksessa poseerava hahmokin olisi jotenkin toiveikkaampi, leikkisämpi, vähemmän synkkä.

Kiersin näyttelyn rauhassa tutkiskellen. Oli mukavaa, että samaan aikaan näyttelyssä ei ollut liikaa ihmisiä. Annoimme huomaavaisesti toisillemme tilaa katsoa teoksia. Teoksia, joita en heti unohda.

Enkelinä olemisesta – On Being An Angel 15.10.2017 saakka. Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1, Helsinki. Tarjolla myös opastuksia.

Maaginen Myyttinen matka Veturitallissa

Heikki Willamon näyttely Veturitallissa

Vuosi on vasta aluillaan, mutta pääsin jo kokemaan taide-elämyksen, joka ei heti unohdu. Elämyksen, joka varmasti on yksi vuoden parhaista. Valokuvataiteilija Heikki Willamon  eläin- ja maisemakuvista koostuva näyttely Myyttinen matka Salon taidemuseo Veturitallissa on yksinkertaisesti sanoen upea.

Mustavalkoiset valokuvat pysäyttävät, Willamo on saanut niihin jotain maagista. Kuvien luonto ja eläimet tuntuvat olevan osa mennyttä maailmaa. Osa aikaa, jolloin metsän kuninkaasta laulettiin runoja ja metsänpeittoon joutuminen saattoi olla mahdollista. Kuvissa eletään aikaa, jolloin alkuhärät ja mammutit vaelsivat jäätiköillä ja myytit syntyivät.

Heikki Willamo, karhu, Kuhmo
©Heikki Willamo, Karhu, Kuhmo 2010                                  Myyttinen matka, Salon taidemuseo
Willamo Heikki, Usvahirvi, Uusimaa 2012
©Heikki Willamo, Usvahirvi, Uusimaa 2013                          Myyttinen matka, Salon taidemuseo

Näyttelyn toteutuksessa ei ole tyydytty perinteiseen, vaan silmänilojen lisäksi vierailija pääse sisälle teosten mystisyyteen moniaistisesti. Muusikko Kie von Hertzen on luonut jokaiseen näyttelysaliin sen teemaa mukailevan äänimailmaan. Jos pelkät kuvat jo pysäyttävät, niin kuvien ja äänen yhdistelmä on vangitseva. Niiden tarjoama kokonaisuus on juuri se, joka tekee näyttelystä elämyksen. Äänet kuljettavat sisään kuvien maailmaan: keskelle tuiskuavaa jäätikköä, tummien vuonojen reunoille, tummien kuusten alle metsän siimekseen. Jos malttaisi sulkea silmänsä, voisi aistia alkuhärkälauman vieressään, haistaa metsän ja eksyä sinne.

Metsän kuningas Veturitalli

Salon taidemuseo

Näyttelyyn mennessä kannattaa varata itselleen aikaa. Näyttelyn tunnelma houkuttaa istahtamaan kuvien äärelle. Veturitalli tarjoaa tähän oivat puitteet, siellä on tilaa istua ja ihastua vaikka yleisöä näyttelyssä riittääkin. Korkea katto, rosoiset seinät ja kaarevat oviaukot luovat myös oman tunnelmansa. Näyttelyssä on myös esillä valokuvataiteilija Perttu Saksan videoteos Eläimen kuva, jonka katsomiseen kannattaa jättää aikaa.

Menkää Saloon, nähkää, kokekaa ja ihastukaa! Näyttely on esillä Veturitallissa 7.5.2017 saakka. Perjantaina 7.4. ja 5.5. Heikki Willamo on itse paikalla kertomassa teoksistaan klo 14.

Porvariskotia ja valokuvauksen historiaa Naantalissa

hiilola_piha_nimi

hiilola_ulko_nimi

Osoitteessa Katinhäntä 1 on naapurikaupungin paikallismuseo Naantalin museo, joka jakautuu porvariskoti Hiilolan pihapiiriin sekä Mannerheiminkadun puolelle Humpin taloon. Aloitimme vierailumme Hiilolasta, jonne mentiin kauniin vanhan porttikongin kautta.

Hiilolassa pääsi kokemaan miltä näytti porvariskoti 1800-luvun Naantalissa. Samalla esiteltiin kaupungin historiaa esimerkiksi sukankudonnan ja kylpylätoiminnan kautta. Vaikka nykyinen Naantalin kylpylä taitaa olla monelle tuttu, alkaa kaupungin kylpylähistoria jo 1700-luvulta.

Naantalin museon leivintupaHiilolan pihallakin on paljon näkemistä. Aitassa oli hieno salakuljetus-aiheinen näyttely, jossa kieltolain aikaan harjoitettua trokaustoimintaa käsiteltiin paikallisnäkökulmasta. Pihalla on myös ryytimaa ja ruusutarha, joka ei elokuussa ollut enää loisteliaimmillaan. Pihan perällä olisi myös ollut Sau-Kallion käsityöläisen talo, mutta se oli valitettavasti suljettu.

humppi_nimiHumpin talossa puolestaan oli esillä kolme näyttelyä: pienessä arkeologisessa näyttelyssä esiteltiin Naantalissa tehtyjen kaivausten löytöjä ja luostarin pienoismallin kautta pääsi tutustumaan birgittalaisluostarin elämään. Minua kiinnosti kuitenkin eniten kesän näyttely, jossa esiteltiin valokuvauksen historiaa ja kuvia kaupungista. Valokuvauksen historia käytiin kattavasti läpi ja oli hieno nähdä esimerkiksi dagerrotypiassa käytettyjä levyjä. Vanhat Naantali-valokuvat olivat mielenkiintoisia, vaikka en paikkoja erityisesti tunnistanutkaan. Näyttelyä tutkiessa olisi saanut kulumaan enemmänkin aikaa. Erityisen hauskoja oli vanhat huumorikuvat, kyllä entisaikaankin on osattu hassutella!

Naantalin museon kesäkausi päättyi elokuun loppuun, mutta museossa pääsee vierailemaan sopimuksen mukaan. Keskiviikkona 9. syyskuuta museolla järjestetään valokuva-aiheinen ilta, jossa pääsee mm. kuulemaan Turun museokeskuksen tutkijan esitelmää ja otattamassa itsestään kuvan vanhanajan valokuvaajalla.