Taide on vaarallista, koska sen avulla emme unohda. Taiteen avulla me ja meistä seuraavat sukupolvet muistamme ja tulemme tietoisiksi menneisyydestä. Jotta se ei unohtuisi, tarvitaan rohkeita ja vahvatahtoisia ihmisiä tallentamaan mennyttä, kuten venäläinen runoilija Anna Ahmatova (1889–1966). Wäinö Aaltosen museossa 9.2.2018 avautunut Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta tuo menneisyyden eteemme. Öljyvärimaalausten, brodeeraustöiden, valokuvien, videoteosten ja installaatioiden avulla Väisänen herättää henkiin niin Ahmatovan runot kuin pilkahdukset runoilijan elämästä.
Näyttely piti alun perin pitää Pietarissa Anna Ahmatovan museossa, mutta ilmeisesti ainakin osittain poliittisista syistä sitä ei sinne toteutettu. Nyt näemme näyttelyn täällä Turussa alkuperäistä suunnitelmaa laajempana. Pietarin ystävyyskaupunki Turku onkin sille oikein sopiva paikka. Ahmatovan runojen miljöönä on usein Leningrad/Pietari, sen kadut, talot ja Neva-joen rantatörmät. Meillä Turussa on oma jokemme ja sen rannat, joilla käyskennellä. Ahmatovan runoista on luettavissa vahva kotiseuturakkaus. Se ulottui jopa niin pitkälle, että hän kieltäytyi jättämästä kotikaupunkiansa vallankumouksen jälkeen. Kurjat olot ja taiteilijaystäviensä pakeneminen ulkomaille tallentui runoihin, mutta Ahmatova jäi. Myös Turku on tallentunut monien kaupunkilaisten sydämiin.
Ahmatovan tarkkanäköisissä runoissa on läsnä niin oman aikansa ajankohtaiset tapahtumat, vaino ja vangitsemiset kuin runon minän yksityinen maailma rakkauksineen ja eroineen. Neuvostoliitossa runoilijasta tuli epätoivottu henkilö, joka asetettiin julkaisukieltoon kymmeniksi vuosiksi ja jonka teoksia oli kiellettyä omistaa. Moni suomalainen lienee kuullut Ahmatovan asemasta Neuvostoliitto/Venäjän eri vuosikymmenien poliittisessa myllerryksessä. Mutta moniko on hänen runokirjansa avannut? Musiikin ystäville voivat olla tuttuja sellaiset laulut kuin Haikara, Yöllä, Ero, Käki ja Nukun hiljaa kirkkomaassa. Kyllä – nämä Ultra Bran ja Kerkko Koskinen Kollektiivin laulujen sanat ovat alkujaan Ahmatovan kynästä syntyneitä runoja.
Sain käsiini ensimmäisen kerran Ahmatovan runoja teini-ikäisenä juuri Ultra Bran opastamana. Muistan elävästi tuon ruskeakantisen, Marja-Leena Mikkolan suomentaman Runoja-kokoelman (Orient Express, 1992). Se oli vuosia ainut suomenkielinen kokoelma Ahmatovan runoja. Minulle ei riittänyt kirjastosta kerrasta toiseen lainattu teos, vaan halusin kiihkeästi opuksen itselleni. Loppuunmyytyä nidettä ei kirjahyllyyni vielä tänä päivänä ole tullut, mutta vuonna 2008 ilmestynyt, myöskin Mikkolan suomentama, Valitut runot (Kustannusosakeyhtiö Tammi) toi omistamisen onnea. Sen runomitaltaan ja muodoltaan tarkistetut runot ovat pala jotain salaperäistä, yksityistä, jotain, jonka koska vain saan ottaa hyllystäni ja josta lukea säkeen sieltä, runon tuolta. Ja nyt saan kokea Ahmatovan taiteen aivan uudella tavalla.
Astellessani Wäinö Aaltosen museon portaita ylös helmikuisena kevättalven päivänä minua suorastaan jännittää. Ensimmäisessä näyttelysalissa video- ja brodeeraustöiden ihastelun jälkeen käännän pääni ja vastassa on valtavat, seinään nojaavat mustat kirjaimet. En hallitse kyrillisiä, mutta hetken tavattuani tajuan niiden tarkoittavan Fontankan taloa. En meinaa pysyä nahoissani: tämän lähemmäs runoilijan kolmen vuosikymmenen ajan asuntoa en ole päässyt!
Yhteen museosaliin on todellakin tehty installaatio Fontankan talosta eli Pietarin Fontanka-kanavan rantakadulla sijaitsevan Šeremetjevin palatsin piharakennuksesta. Sen neljä huonetta ovat antaneet nimensä tälle näyttelylle. Kerään hetken voimia ja astun kynnyksen yli. Tuntuu uskomattomalta ikään kuin kävellä niissä huoneissa, joissa Ahmatova asui. Eräässä elämänvaiheessaan hänen asuintilansa kapeni vain yhdeksi ainoaksi huoneeksi. Mietin mikä se mahtaa näistä olla.
Installaation huoneisiin on ripustettu erilaista esineistöä sekä valokuvateoksia. Ne luovat muuten tyhjiin huoneisiin tunnelmaa, mutta tuntuvat hieman irrallisilta. Onko tuo Ahmatovan käsilaukku? Ovatko nuo patsaat lähellä taloa? Rakennustelineet ovat osa installaatiota. Niiden portaita pitkin pääsee kiipeämään huoneiden ylle. Metallisista, karuista portaista huokuu keskeneräisyys, välitila, muutos ja jopa elämän hallitsemattomuus. Talossa elettiin paikoin jatkuvan tarkkailun ja mahdollisesti salakuuntelun alla. Ylhäältä lintuperspektiivistä tiirailtuna mittakaava muuttuu nukkekotimaiseksi, ja uusia yksityiskohtia paljastuu. Onko tuonnekin piilotettu nauhuri? Kokonaisuutta vahtii palatsin pihaporttia koristavien leijonien siluetti.
Jatkan matkaani seuraavaan saliin. Edessäni on Runoelma ilman sankaria 2 (2017), jossa jo Anna Ahmatova 1 – teoksen (2017) vakavailmeinen nainen on saanut ympärilleen oranssia ja valkoista väriä. Vieressäni toiset näyttelyvieraat pohtivat niiden merkitystä, ja suljen korvani. En halua jakaa Ahmatovaani kenenkään kanssa.
Monet teokset ovat nimetty runojen tai Anna Ahmatovan elämäntarinan osasten mukaan. Aiheet ja teemat toistuvat – kuten runoilijan tuotannossa. Poltetut runot 1 (2017) pysähdyttää eteensä. Alkuun abstraktilta vaikuttava sinivalkoinen teos saa pohtimaan runojen hävittämisen ja julkaisemisen kieltämisen kauheutta ja traagisuutta. Mitä jää jäljelle, jos ei ole lupa tehdä rakastamaansa asiaa?
Puninin takki -nimisiä teoksia on monta. Puninin takki 4:n (2017) intensiivisen punainen väri hätkähdyttää. Väri jatkuu poikkeuksellisesti myös taulun reunan yli ja siitä tulee mieleen pyyhitty veri. Ahmatovan poika ja kaksi puolisoa joutuivat vankiloihin ja vankileireille. Nikolai Puninin (1888–1953) vangitsemisyönä Fontankan talon eteisnaulakkoon jäi roikkumaan hänen palttoonsa. Työleiri koitui Puninin kohtaloksi.
Viimeisessä salissa on Muistomerkki-installaatio, johon yleisö pääsee osallistumaan opettelemalla jonkin runon, säkeen tai muun tekstikatkelman ulkoa ja kirjoittamalla sen paperille. Sitten paperi poltetaan ja tuhkat tuodaan laitettavaksi johonkin näistä viidestä ranskalaisesta saviruukusta. Teoksella ylistetään muistamista ja tehdään kunniaa Ahmatovalle.
Tämä näyttely on tärkeä, koska tämä kaikki ei ole vain menneisyyttä. Se on tärkeä, jotta me muistamme ja osaamme arvostaa monesti niin itsestäänselvää.
Hannu Väisänen – Anna Ahmatovan neljä huonetta 20.5.2018 saakka. Näyttelyyn on myös opastuksia. Wäinö Aaltosen museo, Itäinen Rantakatu 38, Turku.
Arjen pilkahduksia 
Se yksi huone on se, jossa on vaaleanpunaiset seinät. 🙂
TykkääTykkää
Kiitos kommentistasi! Ok, hyvä tietää 🙂
TykkääTykkää