Lentävä suomalainen on jälleen Turussa

Lentävä turkulainen
Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

* Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Jo kuukauden Turun Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä pyörinyt Paavo -lentävä turkulainen tuo legendan takaisin synnyinkaupunkiinsa. Eikä vain katsauksena historiaan vaan elävänä. Roope Lipastin käsikirjoittamassa näytelmässä Nurmi edelleen sinnittelee vanhan kotitalonsa nurkissa, harmillisena esteenä kaupungin uudistumiselle ja tornitaloille, toisaalta mahdollisuutena jättipotin avaavaan markkinointiin.

Näytelmän mukana matkataan läpi Nurmen elämänvaiheiden: lapsuuden juoksupoikavuosista niihin ensimmäisiin kultakisoihin, maailmanennätyksiin, valtameren taakse Amerikkaan sekä juoksu-uran loppumetreille ja lopulta liikemiesvuosiin. Näytelmä kuljettaa sujuvasti mukanaan vuodesta toiseen. Aikamatkojen lomassa palataan takaisin nykyhetkeen, jossa  kaikki ei sujukaan ihan suunnitelmien mukaan. Niin grynderit, kaupunki kuin mainostajat haluavat saada osansa legendasta, mutta mitä juoksijalegenda itse haluaa?

Paavo -lentävä turkulainen näytelmä
Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

Näytelmä on kiinnostava ajankuva. Pieni pilke silmäkulmassa näytelmä irvailee yhteiskunnan nykymenolle ja kotikaupunkimme päättäjille. Kaikki vanha kannattaa jyrätä maan tasalle ellei se tuota, ja päätöksenteossa muut kuin kokoomus vaietkoon. Vanhan Nurmen mukana kohtaamme niin sosiaalihuollon hellän huoman, itseoikeutetut talonvaltaajat kuin rahanahneet kaavoittajat ja mainostoimiston väen. Näyttelijät saavat hahmojensa karikatyyriset piirteet sujuvasti esille, ja se naurattaa.

Paavo – lentävä turkulainen kaataa jalustoja. Näytelmän tähdeltä, Paavo Nurmelta, on riisuttu hyvyys. Hän näyttäytyy rahanahneena ja itseriittoisena ihmisenä. Paavo haluaa pärjätä, ja pärjää yksin. Se ei naurata. Mutta kumpi saakaan viimeisen sanan, itseensä uskova ja muita halveksiva nuori Paavo uransa huipulla vai loppunsa kohtaava yksinäinen vanhus? Saako kaupunki tarvitsemansa keulakuvan ja Paavo rauhan?

Markus Järvenpää Paavo Nurmena
Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri
Heikki Nousiainen Paavo Nurmena
Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

Paavo – lentävä turkulainen Turun Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä 10.3.2018 saakka.

Ohjaus: Jarno Kuosa.
Rooleissa: Heikki Nousiainen, Markus Järvenpää, Aksa Korttila, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta ja Kimmo Rasila.

Mainokset

Maailman ihanin Muumimuseo

Tampereen Muumimuseossa

Jos jokin museo sopii niin lapselle kuin aikuiselle, niin se on kyllä upouusi Muumimuseo. Tampereelle Sorsapuiston laidalle Tampere-taloon kesäkuussa avattu museo on kiehtova ja hyvin toteutettu kokonaisuus. Kaksi kerrosta muumien taikamaailmaa tempaa mukaansa ja saa ihmettelemään mihin se aika katosikaan!

Saavumme museoon Tampere-talon aulasta. Jo ovella on nykyaikaista teknologiaa lipunlukulaitteen muodossa. Piip, ja lippu on luettu. Sitten aulatilan kirkkaus vaihtuu museon hämärään ja vastassa on vihreään mekkoon pukeutunut opas. Hän esittelee lyhyesti museota ja kertoo, että tekijänoikeussyistä saa kuvata vain vihreän maton rajaamalla alueella. Kirjahyllystä voi ottaa mukaan näyttelyesitteen.

Ja millainen esite se onkaan! Se on sidottu kirjaksi ja johdattelee kävijän Kuinkas sitten kävikään? -näyttelyyn. Näyttelyssä kierretään kahdentoista muumikirjan mukaisesti kirjojen tarinoista toiseen. Esitteen tekstit löytyvät myös tableteilta jokaisen kirjateeman kohdalta.

Tampereen Muumimuseossa
Vaikka muualla museossa ei saa kuvata, onnistuu selfie Muumipeikon kanssa tällä alueella

Sitten vain näyttelyesite-kirja auki ja matkaan! Esillä on muun muassa Tove Janssonin kiehtovia piirroksia ja maalauksia. Monessa kohtaa voin nähdä kynänjäljen ja viitteitä hiomisprosessista. Esillä on myös Tuulikki Pietilän upeita muumikuvaelmia eri eräänlaisia pienoismalleja. Hahmojen ja miljöiden lisäksi niissä on dramatisoituja äänikatkelmia teoksista, tietysti kielivaihtoehdoilla. Täällähän voisi viettää tunteja muumimaailmaan uppoutuen!

Ja juuri uppoutuminen kuvaakin tätä museokokemusta hyvin. Museo on suunniteltu viimeistä piirtoa myöten huolella myös erityisryhmät huomioiden. Näkövammaisille on kosketeltavia muumikuvia ja museon mobiilisovelluksesta saa kuvailutulkkauksen. Näyttelytekstejä ja äänikatkelmia on viidellä kielellä (suomi, ruotsi, englanti, venäjä ja japani). Jos lukutaito ei ole hallussa, tarjoaa museo paljon nähtävää, ihailtavaa ja kuultavaa.

En malta olla vertaamatta tätä Metso-kirjastossa sijainneeseen Muumilaakso-museoon. Vaikka myös siellä oli esillä piirroksia, maalauksia ja muumikuvaelmia, on tämän uuden museon mittakaava ja esillepano kyllä täysin toista. Tämä ei ole tavallinen perusmuseo, vaan elämys.

Tampereen Muumimuseossa

Näyttely jatkuu alakerrassa. Sinne saapuessamme emme kävele portaita yksin. Toisessa kohtaa jättikokoinen kirja avautuu ja sulkeutuu yksikseen kutsuen selaamaan. En kuitenkaan paljasta enempää, sillä tämä näyttely pitää kokea itse!

Mymmelin piirroksen edessä jäämme pohtimaan kuka tämä hahmo olikaan, ja mitä sukua hän on Pikku Myylle ja Mymmelin äidille. Huomaamme oppaan keskustelevan samasta aiheesta toisten kävijöiden kanssa. Kunpa voisi osaisi useammin pysähtyä pohtimaan tällaisia tärkeitä aiheita ja mymmeliyden olemusta! Jos jotain saisi museokokemukseen toivoa lisää, olisi se jonkinlainen kattava henkilögalleria ja sukuselvitys esimerkiksi esitteen loppuun. Tai sitten minun pitää vain lukea muumikirjani ensi kertaa varten paremmin..

Alakerrassa on myös ensimmäinen vaihtuva näyttely, Tove Jansson ja muumit. Siellä pääsee tutustumaan mistä kaikki oikein sai alkunsa. Esillä on esimerkiksi vaihtoehtoiset syntytarinat Muumipeikolle, Janssonin Garm-lehteen tekemiä pilapiirroksia sekä ensimmäisiä tavaratalossa myytyjä muumituotteita.

Kuinkas sitten kävi? Muumimuseo satumaailmoineen ja teemaan istuvine taideteoksineen lumosi ainakin minut. Lumoaako se sinutkin?

Muumimuseo, Tampere-talo, Yliopistonkatu 55, Tampere. Museossa on myös opastuksia sekä syyslomalla 17.–20. lokakuuta erikoisohjelmaa. Aulassa on myös lukukirjasto sekä myymälä.

 

Francesca Woodman: Enkelinä olemisesta

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä
Mutta viime aikoina olen huomannut että peilin sirpale on vain viilto silmäluomeen (New York 1979–1980), Nimetön (New York 1979–1980), Sarjasta Ankerias (Venetsia 1978)

Pieniä mustavalkoisia valokuvia niitä isommissa valkoisissa kehyksissä. Välissä valkea passepartout eli kehyspahvi. Monessa teoksessa on hahmoja, useimmiten naisia. Heilahtaneita, heiluvia, epäselviä, katse pois kamerasta. Monet alastomia. Johonkin kuvaan on rajattu näkyviin käsi, toisessa näkyy vain keskivartalo. Näissä Francesca Woodmanin valokuvissa on jotain todella kiinnostavaa, mutta samalla jotain, mistä en aivan saa otetta.

Astuessani Woodmanin Enkelinä olemisesta – On Being An Angel -näyttelyyn Suomen valokuvataiteen museossa odotan intensiivistä ja ehkä jopa liikuttavaa näyttelykokemusta. Amerikkalaisesta valokuvaajasta Woodmanista (1958–1981) on vaikea puhua mainitsematta hänen aikaista kuolemaansa. Väistämättä tämä tieto säilyy taustalla, kun lähden kiertämään näyttelyä. Toimiiko valokuva sielun peilinä, näenkö teosten edessä seisoessani Woodmanin sisimpään? Voinko nähdä kuvissa jopa lähestyvän kuoleman?

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä
Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä

Tutustuin Woodmanin teoksiin etukäteen netissä. Ruudulla pääsin tarkastelemaan niitä suht läheltä ja tarkkaan. Paikan päällä ja kehystettynä näyttelyssä monen teoksen vedostus paljastuu huomattavan pienikokoiseksi. Monia teoksia täytyy tarkastella lähietäisyydeltä, mutta silti tuntuu, että niihin ei täysin pääse kiinni. Pitäisi istahtaa alas, hengähtää, katsoa pitkään. Riittäisikö se siltikään?

Kehystys ja ripustus on kaunis. Itse näyttelytila, Kaapelitehtaan rouhean urbaani ympäristö, on muokattu teoksille sopivaksi harmaine ja vaaleanpunaisine seinäpintoineen. Yhdellä seinällä riippuu erikokoisia peilejä, joista ympäröivä tila, Woodmanin teokset sekä näyttelyvieraat heijastuvat. Näyttelyn on tuottanut Tukholman Moderna Museet, joka on myös pohjustanut ja kehystänyt teokset.

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä
Huomattavan monet teokset on nimetty Nimettömiksi. Tekopaikka ja -aika tarjoaa hieman lisätietoa. Muutamassa teoksessa nimi on runollisen pitkä, kuten ylläolevat En voinut enää soittaa, en voinut enää soittaa vaistomaisesti (Providence, Rhode Island 1977, vasemmalla) ja Ja minä olin unohtanut kuinka nuotteja luetaan (Providence, Rhode Island 1976).

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä
Nimetön (Providence, Rhode Island 1976)
Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä
Nimetön (Rooma 1977–1978)
Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä
Nimetön (Providence, Rhode Island 1975–1978)

Teoksissa hyödynnetään paljon taiteilijan omaa kehoa sekä malleja. Huomioni kiinnittyy usein näiden ihmishahmojen lisäksi niitä ympäröiviin tiloihin. Monet kuvista on otettu rempallaan olevissa miljöissä, esimerkiksi hylätyn oloisissa taloissa. Yhdessä teoksessa hahmo on ahtautunut laatikkoon, toisessa hän sulautuu osaksi tapettia. Teoksessa Nimetön (Providence, Rhode Island 1975–1978) nuori nainen on sulloutunut tai sullottu kaappiin, jossa on täytettyjä eläimiä. Ovi on kuitenkin raollaan: nainen ei mahdu tähän muottiin.

Näyttelyn keskiosassa istahdan katsomaan Woodmanin videoteoksia, eräänlaisia making off -videoita. Ne syventävät näyttelykokemusta ja tuovat siihen ikään kuin vuorovaikutteisuutta. Kun koko näyttelyn ajan olen tiedostanut taiteilijan kuolleen nuorena, niin on jollain tapaa lohduttavaa nähdä hänet elossa ja työskentelevän videolla. On myös kiinnostavaa nähdä yhden näyttelyssä mukana olevan teoksen tekoprosessia.

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä karyatidit
Karyatidi (luonnos Temppeli-projektia varten) (New York 1980), Karyatidi (New York 1980), Karyatidi (New York 1980)

Suurikokoinen teossarja Karyatidit (New York 1980) hätkähdyttää suuressa koossaan ja kauneudessaan. Näissä monimetrisissä diatsotyypeissä mallit on  verhottu laskostettuihin kaapuihin. Nimi viittaakin kreikkalaisten temppeleiden naishahmoisiin pylväisiin, karyatideihin.

Fransesca Woodman: Enkelinä olemisesta - Being an Angel -näyttelyssä
Nimetön (New York 1979)

Karyatidien jälkeen edessä on värivalokuvista koostuva sarja. Ne tuovat mustavalkoisiin,  monitulkintaisiin teoksiin piristävää vaihtelua. Värien mukanaolo tekee teoksista toiveikkaampia. Aivan kuin teoksessa poseerava hahmokin olisi jotenkin toiveikkaampi, leikkisämpi, vähemmän synkkä.

Kiersin näyttelyn rauhassa tutkiskellen. Oli mukavaa, että samaan aikaan näyttelyssä ei ollut liikaa ihmisiä. Annoimme huomaavaisesti toisillemme tilaa katsoa teoksia. Teoksia, joita en heti unohda.

Enkelinä olemisesta – On Being An Angel 15.10.2017 saakka. Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1, Helsinki. Tarjolla myös opastuksia.

Ilta Napolissa

San Martinon luostari ja museo Vomero-kukkulalla Napolissa

Napoli, Neápolis, Uusi kaupunki. Tässä Etelä-Italian Campanian maakunnassa sijaitsevassa miljoonakaupungissa riittää vilinää ja vastakohtaisuuksia. Saapuessani lentokentältä bussin päätepysäkillä päärautatieaseman vieressä kymmenet miehet notkuvat toimettoman oloisina. Asemaa ja Garibaldin metroaseman seutua vartioivat armeija ja poliisi raskaalla aseistuksella panssarivaunuineen ja konekivääreineen. Täällä en pimeällä haluaisi liikkua yksin.

Sen sijaan haluan nähdä kaupungin ylhäältä käsin ja suunnistan funikulaarilla Vomero-kukkulalle. Paikallinen julkisen liikenteen verkosto on toimiva kimurantti, ja matkustaessasi paikasta a paikkaan b voit joutua vaihtamaan kulkuvälinettä. Metroverkostoa uudistetaankin parhaillaan.

Jotta pääsen Vomerolle, menen ensin uusitulta Garibaldin asemalta keltaisella metrolinja ykkösellä Cavourin pysäkille. Reitti koukkaa v:n muotoisesti alas ja sitten ylös. Cavourilta otan Trenitalian junayhteyden Montesanton asemalle. Juna näyttää aivan tavalliselta pitkän matkan junalta, ja on vähän hölmistynyt olo istua syvällä maan alla sellaisessa. Montesanton asemalta en löydä viitoitusta funikulaarin lähtöasemalle, mutta kioskin myyjä opastaa oikeaan suuntaan.

San Martinon luostari ja museo Vomero-kukkulalla Napolissa

San Martinon luostari ja museo Vomero-kukkulalla Napolissa

Sant Elmon linnoitus Vomero-kukkulalla Napolissa

Vomero-kukkulan maisemat

Lyhyehkö funikulaarimatka ylös jyrkkää kukkulaa on hauska. Ikkunasta näkyy radan viereisiä koteja ja paikallisia arkisissa puuhissaan. Joillekin tämä on aivan arkinen kotimatka! Perillä etsin taas viitoitusta eteenpäin, linnoitukselle. Sitä en löydä, mutta iltakävelyllä oleva vanha herra neuvoo ystävällisesti.

Tähden muotoiselta Sant Elmon linnoitukselta (Via Tito Angelini 22) on upeat näkymät alas kaupunkiin ja Napolinlahdelle. Tuolla näkyy akveduktien jäämiä, tuolla historiallista keskustaa halkova diagonaalinen Spaccanapoli. Vieressä on Sant Martinon luostari ja museo (Largo San Martino 5). Vesuviuksen tulivuori komeilee horisontissa.

Katunäkymä Spaccanapolissa, Napolissa

Spaccanapoli, Via dei Tribunali Napolissa

Alkaa olla illallisaika, ja suunnistan ravintolatarjonnan ääreen alas kaupunkiin, historialliseen keskustaan. Se on UNESCOn maailmanperintöluettelossa.

Kaupungin keskustaa halkovalla Spaccanapolilla  ja muilla kapeilla pikkukaduilla on hektistä. Autoja ja skoottereita tuntuu sinkoilevan joka suunnasta, eikä suojatiet tarjoa juuri suojaa. Jalkakäytäviä ei ole nimeksikään, tai ne ovat täynnä ihmisiä tai niihin levittäytyvien kauppojen ja katukojujen tuotteita. Nostaessani katseen ylös korkeiden talojen viertä skootteri pyyhältää vierestäni vaarallisesti.

Kadut ovat nuhjuisia ja talot rempallaan sieltä sun täältä. Kaikkialla on tägejä ja graffiteja.  Monesta asunnosta kuivatetaan pyykkejä ulkonarulla välimerelliseen tapaan.  Pysäköityjä skoottereita on joka paikassa, ja kutakuinkin jokaisessa autossa on kolhuja ja lommoja. Näen yhden onnettoman pulun keskellä katua liikenteen alle jääneenä.

Napoli Sotterranea Napolissa

Katunäkymä Spaccanapolissa, Napolissa

Herkkuja Spaccanapolissa, Napolissa

Via dei Tribunali -kadulla on kivijalkaliikkeitä ja ravintoloita. Kaikkia ei kuitenkaan tunnista ravintolaksi saatika yhä olemassa olevaksi sellaiseksi vielä, kun teräsverhot ovat tiukasti ovien ja ikkunoiden suojana. Ostan alkupalaksi yhdestä take away -paikasta parillakymmenellä sentillä uppopaistettuja munakoisonsiivuja sekä riisipalloja. Ne tarjoillaan valkoisiin paperitötteröihin aseteltuina. Niin rasvaista, niin hyvää!

Kauniin Basilica di San Paolo Maggiore -kirkon vieressä on pieni aukio. Vasemmalla puolella on sisäänkäynti Napoli Sotterranea -nimiseen paikkaan (Piazza San Gaetano 68), jossa ilmeisesti pääsisi tutustumaan maanalaiseen kaupunkiin. Vieressä on limoncello-tehdas, jossa esitellään innokkaasti sitruunaliköörin tekoa. Jättimäiset liköörikattilat kätkevät sisälleen likööriä eri vaiheissaan.

Antonie Gigi Sorbillo -pitseria Napolissa

Pitsa Antonie Gigi Sorbillossa, Napolissa

Kirkonkello lyö seitsemän, ja illallisravintolat alkavat avata oviaan. Liityn jonon jatkoksi Antonio e Gigi Sorbillo -ravintolan (Via dei Tribunali 38) eteen. Kiireiset tarjoilijat ohjaavat nälkäisiä pöytiin. Pizze-lista on monipuolinen ja vain italiaksi. Tilaan noin neljä euroa maksavan Margherita-pitsan ja lasillisen paikallista viiniä. Maistaessani pitsaa ymmärrän vihdoin mitä tarkoitetaan, kun puhutaan aidosta napolilaisesta pitsasta. Olen myyty.

Maksu hoidetaan erillisellä maksupisteellä. Sen vieressä ilmeisesti omistajarouva seuraa silmä tarkkana poistuvien lukumäärää ja ilmoittaa sen mikrofoniin. Kun kaksi poistuu, saman verran pääsee sisään. Ulkona kadulla seisoskelee roima määrä ihmisiä, jotka sisäänpääsyä odotellessaan nautiskelevat aperitiiveja.

Katunäkymää Chiaiassa Napolissa

Museo Pignatelli Napoli Italiassa

Jälkiruuaksi suuntaan merenrantaan Chiaia-kaupunginosan liepeille. Kaduilla näkyy paljon vanhoja kulkupelejä, kuten Piaggio Apeja ja kuplavolkkareita. Ohitan Museo Pignatelli Cortes Napolin, jonka hulppeissa huoneissa olisi hauska käyskennellä. Talot kiemurtelevat kukkulaa karkkiväreissään.

Auringonlasku Napolissa

Auringonlasku Napolissa

Auringonlasku Napolissa

Auringonlasku Napolissa

Mailleen painuva aurinko värjää pilvenhattarat vaaleanpunaisiksi. Katulamppuihin ja kukkuloiden taloihin syttyvät valot. Rantaan on tullut iltakävelylle myös monet muut.  Hiekkaranta ei houkuta uimaan, sillä vieressä on yksi Napolin satamista. Ohi meneekin paljon aluksia.

Keskustaan päin mentäessä Via Partenope -rantakadulta alkaa ravintoloiden ketju. Sisäänheittäjät kilpailevat illallisasiakkaista. Yö on laskeutunut kaupunkiin.

Lue myös aamupäivästä Sveitsin Genevessä 1 ja 2 sekä iltapäivästä Ranskan Annecyssä.

Suljetut ovet -kierros Turun linnassa

Turun linna

Syyskuun ajan on Turun linnassa on järjestetty Suljetut ovet -kierroksia. Näillä opastetuilla kierroksilla pääsee kurkistamaan paikkoihin linnassa, jotka muuten jäävät yleisöltä usein näkemättä. Linnassa vieraillessani olen aina tuntenut vastustamaton halua päästä kipuamaan juuri niitä köysin suljettuja portaita pitkin ja nyt se oli viimein mahdollista! Suuntasinkin askeleeni ensimmäisten joukossa kierrokselle.

Turun linnan sivuilla opaskierroksen esittely on varsin niukka. Siellä luvataan tutustumista päälinnan pohjakerroksen suljettuihin huoneisiin. Kierroksen anti oli paljon tätä esittelyä runsaampi. Tunnin mittaisella kierroksella pääsimme osaavan oppaan avulla kurkistamaan niin niihin pohjakerroksen huoneisiin, mutta myös kipuamaan linnan ylimpään torniin, kulkemaan linnan yhdestä salakäytävästä linnan ulkopuolelle, ihailemaan ”verrattoman” ehkä alkuperäisiä kattoholvauksia ja saamaan aimo annoksen tietoutta linnan vaiheista kuin linnan alueella kasvavista lääkekasveistakin.

Turun linna suljetut ovet -kierros

Päälinnan suljetut ovet kätkivät sisäänsä linnan kaikkein vanhimman keittiön leivinuunin jäänteineen ja omine kaivoineen, olihan oma juomaveden lähde äärimmäisen tärkeä olla olemassa. Lisäksi pääsimme näkemään linnan vanhimman asuinhuoneen, jossa omaa ritarihovia haukankesyttäjineen oli pitänyt Matias Kettilmundinpoika 1320-luvulla. Myös salakäytävä löytyi linnan sisäpihalta, nykyisin varsin näkyvältä paikalta. Arvaatko minkä oven takaa?

Turun linnan salakäytävä

Turun linnan länsitornin sisäänkäynti

Tämä opaskierros ei välttämättä ole paras valinta heikkojalkaisille, niin paljon portaita kierroksella riitti. Nousimme Pohjoismaiden vanhimman, 1550-luvulla rakennetun porrastornin kapeita kierreportaita. Kipusimme yhtä kapeita portaita ylös linnan länsitorniin saakka, joka kohoaa 38 metrin huimaan korkeuteen. Länsitorniin on vain todella harvoin yleisöllä pääsyä, eli nyt kannattaa tarttua tilaisuuteen.  Meitä varten avatuista ikkunoista avautui upeat näkymät linnan kattojen yli kaupunkiin ja Hirvensaloon.

Maisema Turun linnan länsitornistaSuljetut ovet -kierros Turun linnassa sopii niille, jotka ajattelevat tuntevansa linnan paremmin kuin omat taskunsa, mutta myös niille kenelle linnan historia ei ole niin tuttua. Oppaalla riitti kerrottavaa perustiedosta nippelitietouteen, enkä usko kenenkään kierrokselle saapuneen lähteneen tyhjin taskuin. Eikä kierroksen hintakaan päätä huimannut, Museokortin onnellisena omistaja maksoin tästä tunnin huvista ja urheilusta vain 3 euroa. Ja kierroksen jälkeen linnan avoimiin osiin voi halutessaan jäädä omatoimisesti tutustumaan vaikka loppupäiväksi.

Turun linnan Suljetut ovet -kierros 2.9.-1.10. lauantaisin ja sunnuntaisin klo 12.15. Kannattaa olla jättämättä takkia naulakkoon, sillä kierroksella kuljetaan myös ulkona.